Toiset normit ovat rikottavampia kuin toiset

Reetta Aalto: Vadim, 2020

Lainasin Vadimin hetken mielijohteesta, vaikka yleensä välttelen romanttisiin suhteisiin perustuvia tarinoita. Vein Vadimin kotiin ja luin melkein yhdeltä istumalta.

Romaanissa suomalainen taideopiskelija muuttaa Pietariin. Hän sujahtaa nopeasti venäläiseen elämänmenoon, mutta pikku yhteentörmäyksiltä ei vältytä toisten suomalaisten eikä paikallisten naapureiden kanssa. Suomalaisten kanssa päähenkilö vieroksuu turistimaista elämäntyyliä, mutta paikallisten kanssa hän ei tajua omaa etuoikeutettua asemaansa. Tämä kaikki on kuvattu kiitettävällä avoimuudella. En lukenut tätä autofiktiona, vaikka vähän kylmäsi, kun päähenkilön nimeä ei koskaan mainittu.

Lue loppuun

Pyörryttää kun sinne katsoo

Niko Hallikainen: Kanjoni (2021)

(Sisältövaroitus: paljon seksiä.)

Minulla on seitsemän eri vaiheessa olevaa blogipostausta luonnoksissa, pahimmassa tapauksessa vuoden takaa. Päätin kuitenkin aloittaa suman purkamisen ajankohtaisilla, sillä julkaisutauon vuoksi on lepyteltävä hakukonetta. Niko Hallikaisen esikoisromaani löytyi kirjagramista ja kiinnosti heti. Enkä joutunut pettymään: Kanjoni on kypsä ja hiottu kokonaisuus.

Lue loppuun

Sydän purkissa

Raisa Omaheimo: Sydän, 2019

Sydän alkaa vahvalla kuvalla, joka minutkin houkutteli teoksen pariin: nainen irrottaa sydämensä rinnastaan ja heittää sen ulos. Idea on kiinnostava. Haluan tietää kuinka nainen selviää, enkä nyt puhu väistämättömistä kardiovaskulaarisista ongelmista.

Lue loppuun

Veikolla on kaikki ihan hyvin

Erkka Mykkänen: Something not good, 2018

Viime vuosien ns. milleniaaliromaanit ovat käsitelleet aikuisuutta maailmassa, jossa ilmastonmuutos, taloudellinen epätasa-arvo ja kiristyvä kapitalismi luovat ehtoja, joita ei voi enää sivuuttaa edes taiteessa. Romaanit ovat usein autofiktiivisiä ja arkisia, ne kuvaavat usein nimeämättömien päähenkilöidensä elämää banaaleja yksityiskohtia ja kipukohtia säästelemättä. Tässä romaanissa päähenkilöllä on nimi, hän on Veikko. Veikolla on kaikki ihan hyvin.

Lue loppuun

Tavoitteena kuollut mies

Aino Vähäpesola: Onnenkissa, 2019

Sanottua: lohdullinen, viisas.

”Kuin Knausgård, mutta 24-vuotias nainen!” Mainostaa Akateeminen Kirjakauppa.

Paitsi että ei. Knausgårdilla on pakkomielle tunnustaa kaikki, Onnenkissassa ei tunnusteta, vaan puhutaan.

Aino Vähäpesolan esikoinen ei asetu valmiisiin raameihin. Tämä on taas yksi teos, josta kirjoittaessani joudun käyttämään sanaa ”päähenkilö” aivan liikaa. Mutta minkäs teet, autofiktiivisyys, esseemäisyys ja juonettomuus olivat ne piirteet, jotka tässä minuun vetosivat. Muita erityisen kiinnostavia piirteitä olivat feminismi, tyttöys ja identiteetin kysymykset sekä setien ehdoilla rakennetun maailman analysoiminen.

Lue loppuun

Ossi Nymanin Röyhkeys

Ossi Nyman: Röyhkeys, 2017

Ossi Nymanin esikoisteos nousi puheenaiheeksi pian ilmestymisensä jälkeen syksyllä 2017 ja kirjoittajasta tuli valtakunnan virallinen työtön. Nyman tunnusti haastatteluissa olevansa työtön ideologisista syistä ja sai aikaan vyöryn vihaista palautetta ja te-toimiston selvityspyynnön.

Lue loppuun

Hirviö olen minä itse

Saara Turunen: Rakkaudenhirviö, 2015

Saara Turusen esikoisromaanista voidaan puhua nuoren naisen kehityskertomuksena, mutta teos kertoo sen lisäksi muistakin aika suurista asioista. Käsite ”tavallinen tyttö” pitää sisällään latautuneita kulttuurisia kasautumia, joita Turusen käsittelytapa purkaa hyvin. Teos on autofiktiivinen: todellisista kokemuksista ammennettu, mutta fiktiivinen. Yksinkertaistettu, toteava kieli on oiva tyylivalinta, joka täydentää päähenkilön kertojanääntä niin pienenä tyttönä kuin aikuisena naisenakin. Teos on synkkä ja paikoin ahdistavakin, mutta myös hauska ja erinomaisen aistivoimainen. Visuaalisesti vahva kerronta paljastaa rivien välistä Turusen teatteritaustan.

Lue loppuun