Pyörryttää kun sinne katsoo

Niko Hallikainen: Kanjoni (2021)

(Sisältövaroitus: paljon seksiä.)

Minulla on seitsemän eri vaiheessa olevaa blogipostausta luonnoksissa, pahimmassa tapauksessa vuoden takaa. Päätin kuitenkin aloittaa suman purkamisen ajankohtaisilla, sillä julkaisutauon vuoksi on lepyteltävä hakukonetta. Niko Hallikaisen esikoisromaani löytyi kirjagramista ja kiinnosti heti. Enkä joutunut pettymään: Kanjoni on kypsä ja hiottu kokonaisuus.

Kerronta on vastustamattoman avointa ja vilpittömän konstailematonta. Ruumiillisuus on alati läsnä ja tunteet ovat pakottavia, ne tulevat lihasta. Teoksen kieli kulkee vertauksin ja kuvin. Ne ovat oivaltavia, tuoreita ja toimivia. Niitä tekee mieli painaa mieleen.

[S]e on kova kuin heikkous.

[P]ainan läppärini näytön hellästi kiinni kuin avonaisen leuan.

[S]e etsii minulle nussittavaa kuin pimeässä välähtävä riistakamera.

Romaani on mielikuvituksen synkeä juhla (eristynyt orgia) ja käyttää fiktion erityislaatua taitavasti hyväkseen. Maisema on metafora, pakopaikka ja sisäisen maailman kuvaus. Arkinen todellisuus tuntuu yksiulotteiselta ja tylsältä, huomio ei kiinnity siihen, ei lukijan eikä päähenkilön. Mielikuvissa, päiväunissa ja muistoissa maailma on rikas. Kertoja saattelee lukijan kanssaan muun muassa Hollywoodiin ja legendaariselle painajaisten näyttämölle, eli koulun vessaan. Nyt kaikki muistavat taas, miltä koulun vessassa haisee.

Teoksen lyhyet kappaleet rakentavat kestävän ketjun. Välillä puuduttaa, taukoa ei tule. Kuvat, tilanteet ja kappaleet siirtyvät seuraavaan kuten webcam-miehet päähenkilön ruudulla.

Henkilön rikkinäisyydestä huolimatta kokonaisuus on huikean ehjä. Lopun pyörre sekoittaa kaiken samaksi aineeksi ja vetää viemäristä alas mielikuvat, tunteet, halut, nautinnon, pimeyden, hyväksynnän, lopun ja alun.

Halu täyttää aukot

Jokin on sentään varmaa ja muuttumatonta, nimittäin painovoima. Edes jokin pitää asiat aloillaan. Painovoimaa uhmaa vain erektio.

Kaikki, jotka ovat hyviä naimaan, osaavat käyttää painovoimaa hyödykseen. Sitten vasta tulee mielikuvitus ja kaikki muu, ensin on ymmärrettävä, että me olemme uppoamaisillamme kaiken aikaa.

Tyhjyyden täyttyminen on luonnonlaki. Toisen keho täyttää tyhjyyden omassa. Kanjonissa vain toinen ihminen voi tarjota täyttymyksen, niin fyysisen nautinnon tasolla kuin emotionaalisesti. Kaiken takana piileksii itseinho ja halu olla joku muu, kokonaan muunlainen. Halu kulkea läpi ja täyttää aukot toisessa ja itsessään. Halu täyttää aukot on niin voimakas, että se ajaa päähenkilön täyttämään mielikuvituksella aukot myös omassa elämässään.

Mikä ajaa tähän epätoivoiseen etsintään? Haluun liittyy tarve tulla nähdyksi ja huomioiduksi, rakastetuksi. Se manifestoituu päähenkilössä kyltymättömyytenä: halu antaa ja halu antautua, tulla nussituksi, suoraan sanottuna. Nussituksi tulemisesta puhutaan paljon, mutta erityisesti siitä haaveillaan.

Entä mikä on johtanut tähän tilanteeseen, kyltymättömyyteen ja loputtomaan haluun? Muistoissa palataan lapsuudessa koettuun nöyryyttävään kiusaamiseen, joka tuntuu erityisen kipeältä sen vuoksi, että sen välineenä on hyvin haavoittuvainen mutta olennainen osa itsestä, seksuaali-identiteetti. Sitten voi käydä myös niin, että rakastuu kiusaajaansa, tuskan aiheuttajaan. Miten voi käsitellä ja antaa itselleen anteeksi sen, että rakastuu piinaajaansa? Hyväksynnän ja armon saaminen ratkaisisi kaiken ja vähän lisää.

Kanjonissa muut kuin toivottoman rakkauden kohteet ovat kaukana. Ja heidätkin päähenkilö tietää ajavansa ulos kanjonistaan. Perheeseen yhdistyvä häpeä ja kiusallisuus tekevät heistä vain varjoja taustalla. Muistot esinahan poistosta liittyvät hylkäämisen kokemukseen ja perheestä koettuun erillisyyteen ja häpeään.

Käärme luo nahkansa

Lapsena sairaalassa esinahan poistoleikkauksen jälkeen huone on armollinen, kulli on kaunis, mutta päähenkilö on maailmassa uudella tavalla yksin. Kirurgi on ylpeä työstään. Tämä on eräänlainen luomiskertomus tai nahan luonti. Leikkauksen jälkeen lahjaksi valittu käärmesauva avaa uuden maailman. Hylätyksi tuleminen ja erillisyyden tunne kukistetaan käärmevaltikalla.

Huusin apua, ei ketään, kullini tuntui ja näytti kauniilta, aurinko laski ikkunan takana maailmassa, jossa olin ihan uudella tavalla yksin. Tunnelma huoneessa oli armollinen, ja armon huone oli rakkaudeton, avoin, huoleton.

On kiinnostavaa, että armon huone on rakkaudeton. Samalla se on avoin ja huoleton. Erilleen ajautunut perhe on ravistettu niskasta kuin vanha nahka. Perheeseen ja sen mukana rakkauteen liittyvät häpeä ja riittämättömyys, joiden hetkellinen katoaminen on kuin armonlahja. Samaan aikaan aikuisuudessa henkilö tapetaan jättämällä, tai siltä hänestä tuntuu. Ja väistämättömältä tuntuvan teurastuksen odottaminen on sietämätöntä. Seksi on liikkeessä, ja elossa, pitävä voima.

Saavuttamaton rakkaus

En oikeastaan tiedä millaista syvemmän tason analyysiä tästä lähtisin seuraamaan. Se ei tunnu tarpeelliselta. Halun, pakenemisen ja itseinhon maantiede riittää. Pimeys seuraa, joskus se saa kiinni myöhemmin, mutta se tulee aina. Rakkaus on täällä saavuttamatonta, ja ystävän rakkautta ei lasketa oikeaksi rakkaudeksi, sillä hän on läsnä.

Tämä ei ole mikään varsinainen kasvutarina, ja hyvä niin. Tämä ei sisällä oivallusta eikä opetusta. Päähenkilö ei koe valaistumista, mutta elää itsessään ja itsensä kanssa. Ja tietää: jos minä en riitä itselleni, minä en riitä kenellekään.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s