Aino Vähäpesola: Onnenkissa, 2019

Sanottua: lohdullinen, viisas.

”Kuin Knausgård, mutta 24-vuotias nainen!” Mainostaa Akateeminen Kirjakauppa.

Paitsi että ei. Knausgårdilla on pakkomielle tunnustaa kaikki, Onnenkissassa ei tunnusteta, vaan puhutaan.

Aino Vähäpesolan esikoinen ei asetu valmiisiin raameihin. Tämä on taas yksi teos, josta kirjoittaessani joudun käyttämään sanaa ”päähenkilö” aivan liikaa. Mutta minkäs teet, autofiktiivisyys, esseemäisyys ja juonettomuus olivat ne piirteet, jotka tässä minuun vetosivat. Muita erityisen kiinnostavia piirteitä olivat feminismi, tyttöys ja identiteetin kysymykset sekä setien ehdoilla rakennetun maailman analysoiminen.

Kertomus sisältää pieniä arjen yksityiskohtia, joogaa, masturbointia ja muuta hidasta ja mukavaa. On myös makuasioita: täydellinen valkoinen t-paita, joka istuu niin hyvin, että sen ja ihon väliin jää pieni rako. Päähenkilö tavoittelee oikeaoppista kuolleen miehen asanaa, ja kerrontaa leimaa etsintä.

Nuori nainen, joka ei ole hukassa

”Skarppi minä toden totta olin. Minä en menisi hukkaan, tekisin vaikka mitä ja tapaisin vielä vaikka kenet. Jostain syystä siinä hetkessä olin varma, että mutkan takana minua odottaa suuri ja hieno elämänkohtalo, joka ei millään olisi mahdollinen ihmiselle, joka ei ole kokenut juuri tätä parisuhdetta.” (Onnenkissa, 72-73.)

”Samalla, kun teos kurkottaa kohti sata vuotta sitten eläneen, tuberkuloosia sairastaneen runoilijan elämää, se piirtää tarkkaa kuvaa 2010-luvun nuoren aikuisen identiteetistä. Onnenkissa poikkeaa silti pohjavireeltään viime vuosina kirjoitetuista urbaaneista millenniaali-kertomuksista. Vaikka päähenkilö on jatkuvan problematisoinnin kierteessä, hän ei ole epätoivoinen, ironinen tai kyyninen. Hän on löytänyt selviytymiskeinoja.” (Eleonoora Riihinen, HS.)

Päähenkilö tuntuu olevan sinut itsensä kanssa, eikä erityisen hukassa, mikä on virkistävää vaihtelua helsinkiläismilleniaalisinkkutarinoissa.

Teoksessa puhutaankin lopulta onnellisuudesta ja tyytyväisyydestä. Se on paljon vaikeampaa kuin kurjuudesta kertominen, sillä omakohtaisen teoksen yleisö haluaa usein tirkistellä. Onhan tässäkin seksiä ja masturbointia, mutta se on luontevaa, tavallista ja sympaattista. Mitä muuta on viime aikoina (koskaan) kirjoitettu tyytyväisyydestä? Sisällä hyrräävä onnenkissa tuntuu jopa aika radikaalilta aiheelta – minäkö olisin onnellinen vain näin, itse? Itsestä lähtevä onnellisuus ja tyytyväisyys omaan elämään on tietysti maailman luonnollisin asia, siitä ei kuitenkaan kirjoiteta usein, ja päivittäin näkemämme kuvasto perustuu loputtomiin tarpeisiin ja uusiin haluihin, joita voidaan tyydyttää vain kuluttamalla.

Teos pyörii päähenkilön ajatusmaailman ympärillä. Minämuotoinen kerronta ei sisällytä ajatuksiin muita ihmisiä tai suhteita. Paitsi tietysti seurustelu- ja seksikumppaneita. Muiden ihmisten ja sosiaalisten suhteiden analysointi, loputon pureksiminen ja vertailu, omien ongelmien pallottelu muihin ihmisiin ja heistä takaisin minään on omiaan karkottamaan lämmön mielestä. Tämä on hyvä ajatuskulku ja aika totta. Tämänkaltaiset havainnot ovat teoksen kantava voima.

Kerronnan keskipisteenä on nuori nainen, joka tietää mistä puhuu. Asiantuntijuus välittyy varmuutena etenkin kun puhutaan Södergranista, runoudesta ja mainittujen tutkimisesta. On piristävää ja hienoa lukea uteliaisuudesta, kiinnostuksesta ja tiedonhalusta sekä siitä, miltä tuntuu tietää. Sekin on piristävää, ettei puhuta työstä tai työnhausta. Kiitos päähenkilöstä, joka ei ole hukassa!

Rakkaudessa ollaankin sitten huterammalla pohjalla: ”Hän toivotti minulle hyvää yötä. Emme olleet tehneet sellaista aikaisemmin. Jotain meni rikki, ja sen takaa paljastui uusia mahdollisuuksia. Olin pulassa. Kaikista suurin rakkaus on toteutumaton rakkaus, maa jota ei ole. Vaikka rakkaus toteutuisikin hetkeksi, idea siitä on aina paljon suurempi ja tavoittamattomampi kuin tosielämän murjoma versio rakkaudesta.”

”Ehkä olin kaikkein kipeimmin kaivannut juuri sellaista: välinpitämätöntä ja kasuaalia, joka tuntui etäisyydestämme huolimatta, tai ehkä juuri sen vuoksi, niin turvalliselta ja selkeältä.” (Onnenkissa, 127.)

Kertojan seurustelusuhteet ovat toisinaan täynnä nuoruuden hullaantumista ja toisinaan iänikuistä ja kulunutta sitoutumiskammoa. Parisuhdeaiheet tuntuvat jopa päälleliimatuilta, eivätkä ne paljasta päähenkilöstä mitään kiinnostavaa. Toisaalta Onnenkissa kertoo myös nuoruudesta, ja suhdekiemurat ovat ihan sallittuja, joskin kovin tavanomaisia.

Patriarkaattipuhetta

”Vaikka kertoja reflektoi ja kyseenalaistaa kaikkea, teoksen muoto ei kikkaile tai etäännytä lukijaa. Onnenkissa sanoittaa feminististä maailmankatsomusta tavalla, joka pakottaa lukijan asemoitumaan vuoropuheluun minäkertojan ajatusten kanssa.”

”Välillä kertojan ajatukset sukupuolesta sortuvat yleistyksiin, jotka eivät kestäisi lähempää tarkastelua. Mutta niin vain nekin tuntuvat rehellisyydessään samaistuttavilta.” (Eleonoora Riihinen, HS.)

Autofiktiota sulatellessa saattaa unohtua se ajatus, että kertojan ei tarvitse olla oikeassa. Tärkeintä on se kuinka kerrotaan. Tässä kertojan ääni tuntuu rehelliseltä, poseeraamattomalta ja aidolta. Lukijalle tarjoillaan hienoja oivalluksia tyttöydestä, kuten kukkaan puhkeaminen absurdius: ”Naiseksi kasvaminen ei tapahdu siististi.”

Hyviä oivalluksia tarjoillaan myös siitä, kuinka patriarkaatti ulottaa lonkeroitaan jokapäiväiseen elämään. Tärkeintä on näyttää hyvältä. Sukupuoliroolin ottaminen vaatii huolellisuutta ja laittautumista. Päähenkilö myöntää auliisti olevansa uhri: hän ostaa uskottavuutta hillityllä pukeutumisella, kevyellä meikillä ja silkkipaidalla. Hän on omaksunut ulkopuolisen katseen osaksi identiteettiään. Päähenkilö kuvailee aamurutiiniaan, sukupuoleen asettautumista meikkaamalla. Laittautuminen sisältää useita eri vaiheita. Mainitaan trendikäs korealainen ihonhoitorutiini, jossa iholle taputellaan jopa seitsemän kerrosta jostain kauniista purkista. Samaa teemaa sivutaan kun tavoitellaan naistenlehtikieltä ja ylistetään laadukkaita vaatteita. Laadukkaat vaatteet ja itsestään huolen pitäminen monimutkaisen ihonhoitorituaalin avulla ovat osa lifestyle-trendiä, jolta on vaikea välttyä naistenlehdissä ja blogimaailmassa. Teoksessa kuluttajuus on hyvin pienessä roolissa, mutta keskiluokkainen ja trendikäs minimalistinen kuluttajuus on otettu haltuun.

Naistenlehtikieltä kuitenkin kommentoidaan tiedostavasti heti perään. Kritiikin kohteena on kädenlämpöisyys: lehdissä usein suositeltu kevyt arkimeikki, kontrolloitu surffitukka, jonka saavuttamiseen suositellaan erilaisia tuotteita, mutta ”mitään ei haluta raakana, aitona, seurauksineen!”

Patriarkaattipuheesta tekee mieli tehdä rinnastuksia Sisko Savonlahden teokseen Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu ja Henriikka Tavin Tellervoon. Ensimmäisessä on hyvin pitkä ja yksityiskohtainen kuvaus meikin tekemisestä – kohtaus, jonka merkityksen jäljille en ihan päässyt – jälkimmäisessä päähenkilö ei halunnut hengittää liian kovaäänisesti, eikä olla muutenkaan hankala ihminen poikaystävänsä läsnä ollessa.

Kädenlämpöinen onni

Ai niin, Södergran.

Jostain syystä teos ei silti pääse koskettamaan. Södergranin runot kulkevat mukana temaattisena punaisena lankana, mutta en saa niistä aivan kiinni. Niitä kudotaan kovasti kiinni päähenkilön identiteettiin ja elämään, mutta lopputulos tuntuu jälleen päälleliimatulta. Gradun tekeminen omista suosikkiteksteistä on asia, josta yliopistolla aina varoiteltiin. Minä tottelin. Toisaalta minulla ei koskaan ole ollut erityistä suhdetta Södergraniin, enkä edes tunne tuotantoa kovin hyvin, joten tässä voi olla kyse omasta rajoittuneisuudestani. Joka tapauksessa oli mielenkiintoista lukea Södergranin teosten syntykontekstista ja vastaanotosta.

Teosta lukiessa vaivaa laimeuden tunne. Tuleeko se siitä, että teos on niin passiivinen ja siisti? Päähenkilö kuvaa tunteitaan ja elämänasennettaan intensiiviseksi ja kaipaa takaisin reiveihin. Poikaystävän tunneilmaisun tulisi vastata hänen omaansa. Kuitenkaan mikään ei tunnu tuntuvan miltään. Tietysti tuntuu, se meille kerrotaan, mutta jotain jää puuttumaan. On kliseistä nuoruuskuvausta ja hetkiä Helsingin kaduilla aamuyöllä. Seksin kuvaus ei vielä riitä särmäksi. Siisti ja kaunis, huolellinen, älykäs ja tiedostava. Keskiluokkainen, Helsinki-keskeinen. Turvallinen. Kaikki rastit ruutuun.

”Nousen ylös joogamatolta jo aavistuksen unisena. Lämpö on levinnyt raajoihin niiden koko pituudelta. Muistan äkkiä tahranpoistoprojektini ja astelen kylpyhuoneeseen. Valkoisen t-paidan kellertävät läikät ovat poissa. Tilalla on vain valkoista, yhtenäistä pintaa.” (Onnenkissa, 169.)

Tuberkuloosi leimasi Södergranin elämää ja se muistetaan myös Onnenkissassa, sillä teoksessa puhutaan muinaisesta, eeppisestä tuberkuloosista, taiteilijoiden myyttisestä sairaudesta. Kerronnan keskiluokkaisuus välittyy tuberkuloosin romantisoinnissa, sillä sairaus vaikutti yhteiskunnassa laajasti, muutenkin kuin taiteilijoiden myyttisenä kärsimysosana. Suurinta kärsimystä se aiheutti köyhimmissä kansanosissa ja vaikutti erityisesti työväenluokkaisten perinteiden ja ideaalien kehitykseen. Se, onko tuberkuloosi vai aivokuppa merkittävin ja myös käsitellyin kirjallinen sairaus, vaatii pidemmän pohdinnan kuin mihin olen valmis.

”Luonto oli niin outo ja minä olin niin outo luonnossa” (Onnenkissa, 177.) Päähenkilö on sinut itsensä kanssa ja kotonaan Helsingin kaduilla, mutta luonto on vieraudessaan pelottava. Tämä tuntuu ristiriitaiselta, kun samalla pyydetään aitoutta ja autenttisuutta. Villiä ja aitoa surffitukkaa ei saa menemättä mereen. Kerronta kompastuu omaan kädenlämpöisyyteensä. Oltaisiin edes rehellisesti kesken, mutta reflektointiin asti ei autenttisuuden vaade ja luonnon vieraus yllä. Luontokokemusta yritetään tavoitella Södergranin runon kautta, mutta paljastuu, ettei peura Bambi, eikä se näytä ihmisen piirtämältä. Eläimestä tulee Disney-hahmo – aika vieraantunutta, imo.

Passiivisuuden puolustus

”Suorittamisen ja poseeraamisen ajassa, jossa kiihkeä normien purkaminen on uusi normi, passiivisuus ja nautiskelu on radikaalia. Teos romantisoi omavaraisen levon etsimistä, sellaisen joka on irrallaan kulutuskulttuurista ja sosiaalisten roolien toteuttamisesta.” (Eleonoora Riihinen, HS.)

”Olin nimittäin alkanut ajatella, että ehkä aktiivisen toiminnan sijaan passiivisuus olisi se tapa, jolla maailma muuttuisi. Patriarkaatin voisi kaataa meditoimalla – vähintääkin sen, joka piti valtaa omassa mielessäni.” (Onnenkissa, 79.)

Pidän ajatuksesta, lepo ja tyytyväisyys tosiaan ovat aliarvostettuja. Olen kuitenkin eri mieltä siitä, ollaanko tässä irrallaan kulutuskulttuurista, sillä onnellisuutta tuottavat laadukkaat vaatteet, korealaiset itsensä hoitamiseen markkinoidut ihonhoitotuotteet, joogatunnit ja suolatankkikäynnit ovat tavanomaisia esimerkkejä ylemmän keskiluokan kulutuskulttuurista. Onko tätä jotenkin vaikeampi tunnistaa? Jos päähenkilö menisi s-ryhmän lähikaupan sipsihyllylle, tai ostaisi halvan mekon ketjuliikkeestä, olisi kulutuskulttuuri paljon helpommin tunnistettavissa. Se, ettei tuotemerkkejä mainita, ei vielä riitä kulutuskulttuurin ulkopuolella olemiseksi. Sosiaalisia rooleja otetaan tarkastelun alle sukupuolen kautta, mutta luokka-aspekti jää huomiotta. Tätä on käsitellyt ansiokkaasti esim. Saara Turunen Rakkaudenhirviössä, jossa sosiaalisen roolin problematiikkaan yhdistyy sukupuoli ja luokkakokemus.

Onnenkissa sanoittaa myös milleniaalien aikuisuuden pelkoa, joka ilmenee teoksessa kaipuuna lapsuuteen ja äidin hoivaan. Lapsuus on ollut kertojalle huoletonta ja joutilasta aikaa. Lapsuuteen liittyy myös vapaus sukupuolinormeista, tyttönä kasvamisen vaikeudet alkavat siitä, kun kuukautiset alkavat Snoopy-pyjaman alla ja aikuiset miehet alkavat kiinnittää huomiota lapsen pyöreään takapuoleen.

Passiivisuus on otollisin olotila orgasmiin, joka saavutetaan teoksessa useimmiten vain itsetyydyksen avulla. On oikeanlaista passiivisuutta, jota päähenkilö ilmentää, mutta myös vääränlaista passiivisuutta, johon kuuluu poikaystävän tunneilmaisu ja kurssikaverit yliopistolla, jotka eivät edes tervehdi, saati kykene aktiiviseen ja vireään keskusteluun. Päähenkilöä nämä vääränlaisen passiivisuuden ilmentyvät häiritsevät kovasti, mikä on täysin ymmärrettävää. Lukijana olisin vain kaivannut reaktion tiedostamista, sillä nyt se tuntuu itsekeskeiseltä ja keinotekoiselta.

Kuollut mies, jooga-asana, jota päähenkilö jahtaa alusta loppuun, symboloi tietysti patriarkaatin murtumista. Kuollut mies on asento, jossa ei yleensä olla, ei ainakaan julkisesti. Se on patriarkaatin ruumis, mutta myös patriarkaatista vapaa ruumis, ruumis, josta mies on kuollut. Uusi ruumis, uusi ihminen.

Lähteet: https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000006142700.html