Ossi Nymanin Röyhkeys

Ossi Nyman: Röyhkeys, 2017

Ossi Nymanin esikoisteos nousi puheenaiheeksi pian ilmestymisensä jälkeen syksyllä 2017 ja kirjoittajasta tuli valtakunnan virallinen työtön. Nyman tunnusti haastatteluissa olevansa työtön ideologisista syistä ja sai aikaan vyöryn vihaista palautetta ja te-toimiston selvityspyynnön.

Nymanin päähenkilö kertoo kaiken, mitä sinäkin ajattelet tilanteissa mukavuusalueen ulkopuolella. Ääni on epäröivä, mutta varma. Tavallinen. Kerronta on naivistista ja eleetöntä,  mutta yksityiskohtien virta tempaa mukaansa. Päähenkilö ajattelee pikkuruisia asioita, jotka tosiasiassa ovat niitä ikuisia. Kuten maisema Helsingissä eduskuntatalon edessä, jossa näkee kahdeksankymmentä vuotta taaksepäin, ja jossa tulee olo kuin olisi kaiken keskipisteessä. Tätä päähenkilö vertaa mielessään Rovaniemellä avautuvaan vaaramaisemaan, joka on kymmenen tuhatta vuotta vanha ja muistuttaa ihmistä pienuudestaan ja merkityksettömyydestään.

Kapitalismin reservissä

Päähenkilö, kolmekymppinen mies, elää varsin tavallista elämää. Hän herää aikaisin aamulla, urheilee ja syö iltapalansa kellontarkasti. Hän huolehtii terveydestään. Meluisissa konehalleissa ja keinovalaistuissa koulutuslaitoksissa hän katselee ikkunasta pilkahtelevaa auringon valoa. Kattoikkunasta näkyvä kaistale sinistä taivasta vertautuu freskoon katedraalin katossa. Kohtauksessa ollaan tutustumassa aikuiskoulutuskeskuksen konehalliin ja päähenkilöstä tuntuu ”että se maalattu taivas oli todellisempi kuin mikään sen alla”. On kuin päähenkilö olisi kävellyt jonkinlaiseen nyky-yhteiskunnan pyhättöön, jossa vaatimattomat freskot luovat kuvaa taivaasta. On merkittävää, että päähenkilö tuntee olevansa turisti katedraalissa. Hän tunnistaa paikan pyhyyden, mutta tätä kirkkoa ei ole rakennettu hänelle. Tosiasiassa taivas on tietenkin todellinen, joskaan ei kristillisessä merkityksessä, joten päähenkilön voidaan lapsenomaisessa ihmettelyssään todeta näkevän eräänlaisen totuuden. Konehallissa uurastavat työmuurahaiset asetetaan mittakaavaan.

Teoksen sivuhenkilö Marko on ideologisesti aktiivinen työtön. Häneltä kuulemme suoraa puhetta työttömien asemasta yhteiskunnassa. Päähenkilö tarkkailee ja arvioi Markoa sivusta, aattellisiin keskusteluihin he eivät antaudu. Ihmisarvo kapitalistisessa yhteiskunnassa toteutuu Markon mukaan vain ilmaisen rahan, eli kansalaispalkan kautta. Marko sanoittaa työttömien kokeman häpeän ja uskoo kansalaispalkan tekevän kansalaisista viimein tasa-arvoisia. Päätelmä on looginen, tietysti kapitalistisessa yhteiskunnassa arvokas on se, josta maksetaan. Yksilöstä tulisi arvokas sellaisenaan, eikä hänen tarvitsisi temppuilla te-toimiston vaatimusten mukaan saadakseen minimielannon. Sillä siitä temppuilusta teoksen toisessa osassa on kyse. Päähenkilö on työttömien valmennuskurssilla, jossa hän tapaa Markon. Heidän kummankaan tavoitteena ei ole työllistyä, ainoastaan näyttää aktiivisilta työnhakijoilta.

Häpeä

Työttömyyden valinnutta päähenkilöä seuraa sisäistetty häpeäntunne. Hän ei usko edes Markon olevan lopulta samanlainen työtön kuin hän. Päähenkilö haluaisi kokea yhteenkuuluvuutta muiden kanssa, mutta se on mahdollista vain hetkellisesti. Kyläillessään tuttavillaan ensimmäisen osan keikkavierailun yhteydessä hän kokee olleensa taakka isäntäväelle. Häntä kuitenkin kehutaan, onhan hän tiskannut ja haravoinut pihan kuin vastineeksi yöpaikasta. Tämän päähenkilö on tehnyt mielellään ja pyytämättä, joten mikään lorvailija hän ei ole. Ongelmana on vain se, että tällaista hyvää ja hyödyllistä puuhaa ei katsota yhteiskunnan silmissä arvokkaaksi, eikä päähenkilökään sitä osaa sen vuoksi arvostaa.

Työttömyys on teoksessa niin itsestään selvä elämänvalinta, että se näyttäytyy paikoin humoristisessa valossa: ”Heikistä ei kuitenkaan ollut työttömäksi, vaan hän meni pian metallialan töihin”. Työttömyyttä ei selitetä, se on valinta aivan kuten työn hankkiminenkin. Teoksen lopussa päähenkilö muistelee erästä nuoruutensa työnhakua. Kyseessä on joulupukin tontun paikka joulupukin pajakylässä. Rovaniemeläiselle nuorelle se on tuiki tavallinen paikka aloittaa työelämä, mutta teoksen kontekstissa se tekee koko työelämästä absurdia pilkkaa. Työelämä vertautuu pajakylään, siis läpeensä muoviseen, ylikalliiseen teemapuistoon, jota on mahdotonta ylläpitää onnistuneesti illuusion säilyttäen. Lähes kaksimetriseksi jo silloin venähtänyt päähenkilö ei millään sovi tontun muottiin.

Mielenkiintoisen näkökulman päähenkilön ajatusmaailmaan tuo Bruce Springsteen. Hän ihailee Brucen lauluja ja kutsuu artistia tuttavallisesti etunimellä. Ensimmäisessä osassa seurataan päähenkilön matkaa Brucen keikalle Turussa. Lauluthan kertovat amerikkalaisesta työväenluokasta, ja maailmasta, jota ei oikeastaan enää ole. Päähenkilö kokee laulut hyvin koskettavaksi, sillä niissä työ on kunniakasta ja arvokasta. Laulujen henkilöiden arjen päähenkilö mieltää hyvin samanlaiseksi kuin omansa: se tuntuu merkitykselliseltä, vaikka ulkoisesti siinä ei tapahtuisikaan mitään erikoista.

Päähenkilön mielestä työttömyyskorvauksen hakeminen tuntuu huijaamiselta. Häpeä konkretisoituu asunnon etsinnässä työttömänä. Päähenkilö on lähellä kodittomuutta, mutta saa vuokra-asunnon vakuuteltuaan hakevansa aktiivisesti töitä.  Häpeä näyttäytyy myös suhteessa tyttöystävään, Kaisaan. Päähenkilö ajattelee, että on helpompi rakastaa ihmistä, josta on hyötyä. Tässä kohtaa hän myös varovasti toivoo, että Kaisakin olisi yhtä kunnianhimoton, ja he voisivat yhdessä elää ”kuin kaksi aikuista lasta”. Yhteiskunnalliset suhteet läpäisevät ja muokkaavat suhteita läheisiin, ja ehkä päähenkilö toivoisikin vain olevansa sellaisesta vapaa.

Sitä en kirjoittanut, että minulla oli häntä ikävä, ja että minua pelotti ja ahdisti. Ajattelin, että Kaisa olisi voinut siitä ahdistua ja minä olisin käynyt hänelle taakaksi. (s. 111)

Marko puhui elämäntavastaan aina ylpeästi ja oli asiastaan varma, ja vaikka minä elin itse aika lailla samanlaista elämää, häpesin minä itseäni niin kovasti, että heräsin monesti keskellä yötä siihen, että päätä ja rintaa painoi ja oli vaikea hengittää. (s. 115)

Onko toteutumaton unelma valhetta?

Kolmas ja viimeinen osa tapahtuu kirjoittajakoulutuksessa Helsingissä, jonne päähenkilö on muuttanut. Teos kuvaa mielenkiintoisesti myös taiteilijaposition haltuunottamista. Taiteilijuutta ajatellen työttömyyden tuottama ulkopuolisuus ei suinkaan ole turhaa, hukkaan heitettyä aikaa, vaan päähenkilön voidaan ajatella löytäneen oman paikkansa ja äänensä.

Kolmannessa osassa teokseen tulee lisää metafiktiivisyyttä, kun päähenkilö kertoo käsikirjoituksestaan opettajilleen. Käsikirjoitus noudattelee Röyhkeys -nimisen romaanin tarinaa. Kertomus vahvistaa tulkintaa päähenkilöstä vilpittömänä kokijana. Työttömyyden merkityksestä kysyttäessä hän vastaa työttömyyden tarkoittavan vain sitä, ettei hänen kertomuksensa päähenkilö tahdo käydä töissä.

Teoksen loppupuolella minäkertoja sekoittuu Lahdenmäki -nimiseen kertojaan. Lahdenmäen ajatuksia kuvataan kolmannessa persoonassa ja hänen voidaan ajatella olevan päähenkilön romaanikäsikirjoituksen päähenkilö, sillä he muistuttavat Lahdenmäen kanssa kovasti toisiaan. Kerronta saa lopussa uusia tasoja ja kerrottua ja kertojaa on enää vaikea erottaa toisistaan. Voisiko tässä olla kyse taiteilijaksi kasvamisesta, eräänlaisesta nahanluonnista?

Kirjailijana Lahdenmäen täyttää pelko: kun on tavoite, voi epäonnistua. Aiemmin työttömänä ei tarvinnut pelätä, että elämä menisi hukkaan, sillä pelkoa saavuttamatta jääneistä unelmista ei ollut. Aivan kuten Brucen laulussa, jossa toteutumattomat unelmat muuttuvat loppuelämää vainoaviksi kirouksiksi. Alussa päähenkilö tulkitsee Brucen laulujen henkilöiden pelkäävän, että heidän elämänsä menisi hukkaan. Hänen hiljaisesta elämästään yhteiskunnan marginaalissa on nyt tullut merkittävä. Ehkä kirjailijan työstä on löydettävissä se arvokkuus ja kunnia, jota hän etsii uppoutuessaan Brucen tarjoamaan nostalgisen romanttiseen kuvaan työtä tekevien elämästä.

Röyhkeys

Nimi Röyhkeys tuntuu olevan antiteesi päähenkilölle ja se on tietysti suunnattu haastamaan lukijaa. Teoksen markkinointi onnistui mainiosti lehtitekstien ja klikkiotsikoiden ansiosta, ja lukijalla voidaan olettaa olevan jonkinlaisia ennakkoluuloja. Päähenkilön röyhkeys on ulkopuolisuutta, omaa tahtoa ja itsenäistä ajattelua. Se on myös häpeää, nöyryyttä ja sovitusta. Röyhkeys on se linssi, jonka läpi lehtijutuista närkästyjät katsovat päähenkilöä.

Teos synnytti paljon kysymyksiä. Onko päähenkilöllä on oikeutta tällaiseen elämäntapaan? Miksi tällainen valinta herättää niin raivoisaa vastustusta? Suurin osa meistä ajattelee kuitenkin kuten Heikki – emme pystyisi työttömän elämään. Kapitalistisen kurin ajatus on hyvin sisäistetty: on mahdotonta kuvitella muuta.

Lisää kysymyksiä: Onko kunnianhimottomuus ok? Toimiiko päähenkilö oikein vai väärin? Mikä on hänen suurin syntinsä? Onko työttömyys moraalinen kysymys ollenkaan? Pitäisi pohtia myös nykyelintason ja kuluttajuuden haittapuolia.

Päähenkilöllä on oikeus olla aikuinen lapsi, eikä hänen ihmisarvoaan voi kiistää. Hän on tehnyt ideologisen valinnan olla tekemättä lainkaan töitä. Moni on tehnyt saman valinnan valitessaan oman urapolkunsa. On läpikotaisin ideologista ärsyyntyä päähenkilön kaltaisesta työttömästä, kun oikea kohde on järjestelmä, joka pakottaa valitsemaan työn tai häpeän.

Yksi kommentti artikkeliin ”Ossi Nymanin Röyhkeys

  1. Paluuviite: Ville Viikingin on kuoltava | Toinen sivu

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s