Punavuoriefekti

Natalia Kivikko: Punavuoriefekti, 2021

Parodiaa autofiktion konventioista! Luokkatietoisuutta! Tässäpä odotukseni tiivistettynä. Vaikka lupasin, etten enää lue autofiktiota, nappasin tämän kirjastosta, kun se kerran oli esille nostettu. Samana päivänä olin lukenut Nuoresta voimasta mielenkiintoisen haastattelun Punavuoriefektistä ja sen kirjoittajasta, salanimellä kirjoittavasta Natalia Kivikosta. Pidin siis ihan universumilta tulevana viestinä, että minun täytyy lukea vielä tämä yksi autofiktio (joka ehkä muuttaa kaiken).

Lue loppuun

Kevät koronan kanssa

Se lähti hyvin käyntiin ja heti käsistä.

Koronarajoitusten tultua voimaan viime maaliskuussa minulla oli kasa kirjoja kotona ja kirjastossa varauksessa. Ajattelin, että nyt pääsen rauhassa käpertymään sohvalle ja lukemaan kaiken mahdollisen, mikä on jäänyt roikkumaan. [Seuraavaksi hieman etuoikeutettua kiirepuhetta.] Päivätöitä mainostoimistossa ja kustannustoimittajana kuitenkin riitti, ja kävelin kaikki lähistön reitit läpi, kun muuallekaan ei päässyt. Kirjaston laina-aikoja pidennettiin ja uusintakerrat tuplattiin. Päästin Netflixin elämääni. En siis lukenut yhtään kokonaista kirjaa ennen kesää.

Lue loppuun

Tosi raffi sukupolvikokemus

Tuomas Kokko: Tosi kivat juhlat, 2019

Sukupolvikokemuksen kuvaukset noin kolmikymppisten helsinkiläisten työ- ja rakkauselämästä jatkuvat. Autofiktiivisyyttä tulee luettua mukaan, sillä päähenkilöllä ei ole nimeä ja teos sijoittuu tapahtumiltaan, teemoiltaan ja paikoiltaan sujuvasti uuteen autofiktion aaltoon, jossa kolmikymppiset akateemisesti koulutetut ovat rahattomia, työttömiä, yksinäisiä ja ahdistuneita Kalliossa. Älkää käsittäkö väärin, nämä teokset ja teemat kiinnostavat minua kovasti, mutta noin seitsemän samantyyppisen romaanin jälkeen ei voi muuta kuin alkaa rustailla juomapeliä. Ja Rakkaus niinku on vielä lukematta!

Lue loppuun

Tavoitteena kuollut mies

Aino Vähäpesola: Onnenkissa, 2019

Sanottua: lohdullinen, viisas.

”Kuin Knausgård, mutta 24-vuotias nainen!” Mainostaa Akateeminen Kirjakauppa.

Paitsi että ei. Knausgårdilla on pakkomielle tunnustaa kaikki, Onnenkissassa ei tunnusteta, vaan puhutaan.

Aino Vähäpesolan esikoinen ei asetu valmiisiin raameihin. Tämä on taas yksi teos, josta kirjoittaessani joudun käyttämään sanaa ”päähenkilö” aivan liikaa. Mutta minkäs teet, autofiktiivisyys, esseemäisyys ja juonettomuus olivat ne piirteet, jotka tässä minuun vetosivat. Muita erityisen kiinnostavia piirteitä olivat feminismi, tyttöys ja identiteetin kysymykset sekä setien ehdoilla rakennetun maailman analysoiminen.

Lue loppuun