Sydän purkissa

Raisa Omaheimo: Sydän, 2019

Sydän alkaa vahvalla kuvalla, joka minutkin houkutteli teoksen pariin: nainen irrottaa sydämensä rinnastaan ja heittää sen ulos. Idea on kiinnostava. Haluan tietää kuinka nainen selviää, enkä nyt puhu väistämättömistä kardiovaskulaarisista ongelmista.

Teoksen keskiössä on ihminen, joka ei tunne olevansa mitään ilman toisen rakastavaa olemassaoloa. Romanttinen kumppani on puuttuvan puoliskon lisäksi kompassin pohjoinen, näkyväksi tekevä katse ja olevaksi tekevä toiminnan kohde. Kumppani on kuin vesi, joka viimeistelee kehon ääriviivat. Ilman kumppania on vain vettä, ja siellä ovat hait.

Omaheimon tyyli korostaa nimeämättömän päähenkilön keskeisyyttä minämuotoisella kerronnalla ja toteavalla lauseella. Kieli on yksinkertaista, mutta tehokasta. Keskiössä oleva päähenkilö ei tunne olevansa oman elämänsä keskiössä, sillä häneltä puuttuu rakastava parisuhde. Ystäviäkään hänellä ei ole. Muut ihmiset, joihin toisinaan viitataan, saavat kutsumanimensä työnkuvansa tai jonkin ominaisuutensa mukaan.

Pääosassa ovat epämukavat tunteet. Pettymys, kärsimys ja liian suuret odotukset määrittävät kaikkea muuta. Suhde omaan ruumiseen muotoutuu jokseenkin hyväksyvältä tai ainakin luottavaiselta tuntuvan puhuttelun kautta: on turvallinen massa ja kantavat jalat. Se tuntuu lohdulliselta. Muuten ollaan vain töissä, uima-altaassa tai kävelyllä ja juodaan kauheaa kahvia.

Kenen minä olen?

Päähenkilö haaveilee raskaasta työstä, siitä kun on ”väsytetty keho ja väsynyt mieli. Siinä minä osaisin olla.” Hänellä on raskas työ: hän siivoaa kauppakeskuksessa, jossa parhaat siivottavat ovat toimitusjohtajan yksityinen sisäänkäynti ja monta kerrosta portaita.

Liikkeessä pysyminen on päähenkilölle elinehto. Vesi on tärkeä elementti, se puhdistaa ja auttaa tuntemaan kehon ääriviivat. Teoksessa liikutaan eri aikatasoilla ja käydään läpi menneitä suhteita alkuhuumasta katkeraan loppuun. Alkuhuumassa puhutaan paljon läheisyydestä: miltä iho tuntuu, miltä sylissä tuntuu. Lähellä toista päähenkilön on hyvä olla. Loppuja enteilevät eleet, ilmeet ja muut sanattomat viestit on kuvattu elävästi. Lukijana minua ahdistaa näin voimakas ripustautumisen kuvaus, ja tiedän, ettei tästä voi seurata mitään hyvää.

Päähenkilö opiskelisi, mutta yliopiston ovi ei vain aukene, kirjaimellisesti. Romaanitaiteessa laiska ratkaisu korostaa ulkopuolisuuden tunnetta, ja sitä, ettei päähenkilö pysty täysin vastaamaan omasta elämästään.

Teoksen kyseenalaiset kliimaksit syntyvät eroista: eroaminen on hirveää, se on fyysistä repimistä ja kappaleiksi hajoamista. Pikkukiviä posken alla ja lasinsiruja kämmenissä. Kaikki tämä on tarpeellista ja ymmärrettävää, sillä koko päähenkilön olemassaolo rakentuu merkityksellisen toisen läsnäolon varaan. Kun toinen päättää lähteä, revitään päähenkilöstä irti jotain suurempaa:

Jos en ole tyttöystävä, kuka minä olen? Kenen minä olen?”

Valitettavasti tarjolla ei ole mitään järisyttävän tuoretta näkökulmaa. Suhteiden alut, loput ja loppujen alut kuvataan intensiivisesti, mutta kohtalaisen ennalta-arvattavasti ja tutulla kuvastolla ihoista ja kosketuksista. Tunnelma vangitaan kuitenkin hyvin ja lukija tuntee päähenkilön tuskan nahoissaan.

Kosketusten ja läheisyyden muistot käyttäytyvät kuin trauma. Joskus ne vielä hukuttavat, ja päähenkilö tietää sen.

Kompassin neula pyörii

Nuoresta ja täydellisestäkin tulee näkymätön, ajattelee päähenkilö uimahallin saunassa.  Minä haluaisin liittoutua päähenkilön kanssa, mutta se on mahdotonta. Hän on päättänyt selvitä ja olla se, joka ei tarvitse ketään. Sydän on säilössä lasipurkissa hyllyn reunalla kuin epämuodostunut sikiö tai kuollut käärme biologian luokassa.

Minusta tuntuu, etten osaisi tulkita tätä teosta, jos en olisi lukenut Omaheimon haastattelua, jossa hän puhuu romanttisen rakkauden ylikorostuneesta keskeisyydestä kulttuurissamme. Tässä on paljon hyviä aineksia, mutta en silti saa teoksesta ihan kiinni. Erityisesti ruumiillisuuden teema häilyy pinnan alla, mutta ei nouse täyteen potentiaaliinsa. Fyysiset kokemukset ovat keskeisiä: kävely, raskas työ, seksi, läheisyys, oma keho, uiminen. Kun tavaratalon kosmetiikkamyyjä pesee päähenkilön käden, hän panikoi. Koko teoksen kantava idea liittyy elimeen ja oman kehonsa kanssa toimeen tulemiseen, mutta aiheen käsittely jää pinnalliseksi. Olisin toivonut absurdimman tason kieputusta ja näkökulman vinksautusta. Nyt aihetta käsitellään hyvin perinteisesti.

Innostuin aluksi, kun luin päähenkilön työstä. Olisin halunnut pohtia kuluttavan, suorittavan työn merkitystä teoksen tematiikassa, suhteessa ruumiillisuuteen ja normatiivisiin pakkoihin, joihin myös teoksen keskeisin kritiikin kohde, eli romanttinen parisuhde kuuluu. En saanut kuitenkaan aiheesta riittävästi irti, sillä työn käsittely tuntui pinnalliselta huolimatta merkityksellisestä suhteesta ruumiillisuuteen. Toimitusjohtajan portaat oli nerokas tihentymä, jonka olisin halunnut purkaa auki.

Teoksen ongelma ei ole se, että aihe olisi ns. pieni. Aihe kantaa, ongelmallisempana ainakin oman lukukokemukseni kannalta pidän keinovalikoiman suppeutta ja perinteistä kuvastoa. Teoksessa on nupullaan mielenkiintoisia teemoja, joiden syventäminen ja sitominen tarinaan olisi tuonut huomattavasti lisäsyvyyttä. Toisaalta yhden asian romaaneissa ei ole mitään vikaa, ja monet lukijat ovat vastaanotosta päätellen saaneet tästä paljon ennen kaikkea vertaistukea.

Mainittu haastattelu Menaisissa

 

 

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s