Toiset normit ovat rikottavampia kuin toiset

Reetta Aalto: Vadim, 2020

Lainasin Vadimin hetken mielijohteesta, vaikka yleensä välttelen romanttisiin suhteisiin perustuvia tarinoita. Vein Vadimin kotiin ja luin melkein yhdeltä istumalta.

Romaanissa suomalainen taideopiskelija muuttaa Pietariin. Hän sujahtaa nopeasti venäläiseen elämänmenoon, mutta pikku yhteentörmäyksiltä ei vältytä toisten suomalaisten eikä paikallisten naapureiden kanssa. Suomalaisten kanssa päähenkilö vieroksuu turistimaista elämäntyyliä, mutta paikallisten kanssa hän ei tajua omaa etuoikeutettua asemaansa. Tämä kaikki on kuvattu kiitettävällä avoimuudella. En lukenut tätä autofiktiona, vaikka vähän kylmäsi, kun päähenkilön nimeä ei koskaan mainittu.

Naisen katse

Sitten päähenkilö kohtaa Vadimin. Vadim pyörii taidepiireissä ja päähenkilö sujauttaa hänet urbaanin boheemin lokeroon sen kummemmin miettimättä. Päähenkilö aloittaa kiihkeän suhteen ja jää suorastaan koukkuun ilmiöön nimeltä Vadim, joka tarjoaa tunteiden vuoristorataa, intohimoa ja riippuvuutta ja sopivissa määrin vaaraa. Kaiken lisäksi päähenkilö on keksinyt tehdä Vadimista elokuvansa päähenkilön ja kuvata Vadimia sitä varten.

Vadimin viehätys alkaa karista nopeasti, ainakin lukijan näkökulmasta. Käy ilmi, että hän makaa päivät kotona ja syö kaiken. Vadim varastaa ja käyttää päihteitä. Vadimin kaverit metroasemalla tarjoavat kokemuksen epämukavasta vaarasta. Päähenkilön ystävät ja perhe suhtautuvat Vadimiin varauksella.

Luin jonkin verran teoksen vastaanotosta. Siinä korostuu Vadimin epäsopivuus kumppaniksi. Mietin, etsiikö päähenkilö Vadimista kumppania? Vadim tuntuu olevan projekti tai salainen pahe, seikkailu, johon hypätään kun se on sopivaa ja hyödyllistä.

Romaanin alussa päähenkilö näkee Vadimin ensimmäistä kertaa, taidenäyttelyssä. Häntä kuvataan suorastaan kliseisellä tavalla hyvännäköiseksi. Safiirinsiniset silmät ja kaulan ihon alla sykkivä suoni ovat vastustamaton kutsu. Vadim rinnastetaan jo heti alussa katseen kohteena olevaan objektiin – mies on kuin taideteos.

Vadimin toiseus on läpitunkevaa. Hän on venäläinen mies, köyhä ja vaatimattomista oloista. Hänen koko elämänsä perustuu aivan toisenlaisille lähtökohdille ja ehdoille kuin päähenkilön ja hänen elämänpiirinsä ihmisten. Vadim kuvataan monesti hieman vastenmielisenä ja usein vähintäänkin outona, joka rajautuu välillä vaaraan, välillä kiusaantuneisuuteen.

Päähenkilön elokuva menestyy, ja se vain korostaa Vadimin asemaa objektina, katseen kohteena. Päivi Koivisto tiivistää sen kritiikissään:


“Palkintotilaisuudessa mukana olevalle Vadimille kukaan ei puhu mitään, koska salonkikelpoinen Vadim on olemassa vain elokuvassa. Tämän huomaa kertojakin: ‘Elokuvan Vadimia rakastettiin. Mutta oikeaa Vadimia rakastin yhä vain minä yksin, enkä minäkään aina’.”


Tässä mieskatse on käännetty toiseen suuntaan: nainen katsoo miestä. Vadimilta odotetaan normatiivista mieskäytöstä: hänen tulisi olla työssäkäyvä, tienaava, eteenpäin menevä, turva, tukija, menestyjä. Päähenkilö ei kyllä tarvitse sellaista, hän osaa hoitaa asiansa ja tienata elantonsa. Vadim ei täytä odotuksia. Vadimin naiselliset piirteet kääntävät binäärisen sukupuoliasetelman päälaelleen. Siinä missä päähenkilöä kuvataan maskuliiniseksi, Vadimin feminiisistä piirteistä kuiskitaan. Epämaskuliinisena voidaan pitää myös Vadimin taipumusta alistua, kirjaimellisesti paljastaa kaulansa toiselle. Päähenkilöön Vadimin feminiisiset piirteet vetoavat, mutta vain esteettisessä mielessä. Ne tekevät miehestä haluttavan. Onko katsee kohteen koskaan mahdollista tulla kohdatuksi?

Vadim on tässä tarinassa päähenkilön muusa ja katseen kohde. Lukija ei saa Vadimista sellaista kuvaa, että häntä jaksaisi ihailla. Päähenkilön ja Vadimin välinen suhde on kuitenkin vahva. Lukijan näkökulmasta suhde näyttää toivottomalta, siis aivan täysin mahdottomalta. Lukija näkee suhteen kuten päähenkilön perhe, ystävät ja yhteiskunta. Vadim on liian erilainen. Miksi päähenkilö silti yrittää ylläpitää rajoja ylittävää rakkautta? Mitä hän etsii? Suhde tuntuu epätasapainoiselta siltäkin kannalta, että osapuolet etsivät todennäköisesti ihan eri asioita. Päähenkilö tuntuu uskovan suhteen merkityksellisyyteen ja pitää sitä itseisarvona. Vadimille tämä seikkailu on ollut yksi kokemus muiden joukossa. Päähenkilölle muusa on ollut siinä määrin poikkeuksellinen kokemus, että siitä on syntynyt elokuvan lisäksi myös kirja.

Keskiluokkainen katse

Sukupuoliroolit määrittävät tulkintaa vahvasti, se näkyy tämänkin teoksen vastaanotossa. Luen jatkuvasti kuvailuja, kuten: “Vadimin ote naisesta on vahva”, tai “jätä nyt tuo ihme renttu”. Ikään kuin nainen olisi tässä se altavastaaja ja uhri.

Tosiasiassa Vadim on paljon haavoittuvaisemmassa asemassa, eikä hänellä ole tarinassa oikeastaan lainkaan valtaa. Sukupuoliroolien kääntäminen yhdistyy taloudelliseen epätasa-arvoisuuteen, joka on sen tason ilmiö, ettei sitä voi irrottaa mistään kun on puhe vallasta.

Vadim on köyhä. Vadimilla ei ole mahdollisuuksia olla muuta kuin köyhä. Suomalaisesta keskiluokkaisesta näkökulmasta tällainen tuntuu ahdistavalta. Päähenkilökin odottaa, että Vadim tekisi asialle jotain – menisi esimerkiksi töihin. Vadim on kouluttamaton, mutta saa toisinaan töitä näyttelyiden ripustajana. Aseman työväenluokkaisuus kuitenkin kiusaannuttaa päähenkilöä. Hän odottaa Vadimilta tavoitteita ja kunnianhimoa. Vadimin tulisi nousta köyhyydestä ja mennä eteenpäin. Heidän odotuksensa elämältä, käsityksensä hyvästä elämästä ja mahdollisuudet sen saavuttamiseen ovat radikaalisti erilaisia.

Päähenkilö heijastaa Vadimiin omia keskiluokkaisia oletuksiaan ja toiveitaan. Vadim on muusana ongelmallinen, sillä hän ei ole päähenkilön mielestä tarpeeksi kiinnostava. Vadim ei tee mitään, paitsi maalaa päähenkilön mukaan taitamattomia tauluja. Tasaveroinen suhde heidän välillään on mahdoton, myös taiteellisena kumppanuutena. Olisiko päähenkilön pitänyt ottaa etuoikeutettu roolinsa tosissaan ja elättää Vadimia seksuaalisia ja taiteellisia palveluksia vastaan?

”On tärkeää, että kerrotaan myös tarinoita, joissa naiset ovat niitä hulluja ja juoppoja, kiihkeitä taiteilijoita, jotka katsovat miestä himoiten, toisinaan myös objektivoivasti. Sellaisia romanttisia sankareita, joiden osa on yleensä varattu miehille.”

Reetta Aalto Hesarissa

Onko tarpeen, että naiset voivat nyt toistaa samat toksiset asetelmat kuin miehet? Mikä näissä tarinoissa on sellaista, että sen täytyy saada toistua? Tässä yhteydessä sitä on vaikea sulattaa myös taloudellisen eriarvoisuuden kannalta. Ei ole ok nähdä köyhiä ja heikossa asemassa olevia omina muusina ja objekteina, joista tehdään taidetta, sukupuolesta riippumatta.

Kiinnostavaa tässä ei ole se, miten vaikea päähenkilön on irrottautua suhteesta ja mikä Vadimissa viehättää, vaan se, miten erilaiset valta-asetelmat ja odotukset näyttäytyvät.

Molemmat romaanihenkilöt rikkovat normeja, mutta toiset normit ovat rikottavampia kuin toiset. Päähenkilöä hävettää hänen ajoittainen väkivaltaisuutensa Vadimia kohtaan, mutta se sopii hänen maskuliiniseen rooliinsa. Vadimin köyhyys, sosiaalinen tausta ja feminiiniset piirteet ovat vaikeampia paloja niin päähenkilölle kuin lukijallekin. Jos Vadim olisi oikeasti osa boheemia taitelijakulttuuria, eli hänen taustansa olisi oikeanlainen, hänen elämäntapaansa katsottaisiin toisin. Mutta hän on väärällä tavalla köyhä.

Asetelman kritiikistä huolimatta Vadim oli hieno lukukokemus. Kirjoittaja on todella laittanut itseään likoon, mutta etäännytys toimii hyvin. Tässä ei pyöritä liikaa omien tuntojen ympärillä, vaan näytetään maailma ympärillä, rujostikin välillä. Vadim hahmona on todella mielenkiintoinen juuri sen vuoksi, että hän edustaa keskiluokkaisin silmin vääränlaista normien rikkomista.

Linkki Päivi Koiviston kritiikkiin sivustolla Kiiltomato.net

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s