Hirviö olen minä itse

Saara Turunen: Rakkaudenhirviö, 2015

Saara Turusen esikoisromaanista voidaan puhua nuoren naisen kehityskertomuksena, mutta teos kertoo sen lisäksi muistakin aika suurista asioista. Käsite ”tavallinen tyttö” pitää sisällään latautuneita kulttuurisia kasautumia, joita Turusen käsittelytapa purkaa hyvin. Teos on autofiktiivinen: todellisista kokemuksista ammennettu, mutta fiktiivinen. Yksinkertaistettu, toteava kieli on oiva tyylivalinta, joka täydentää päähenkilön kertojanääntä niin pienenä tyttönä kuin aikuisena naisenakin. Teos on synkkä ja paikoin ahdistavakin, mutta myös hauska ja erinomaisen aistivoimainen. Visuaalisesti vahva kerronta paljastaa rivien välistä Turusen teatteritaustan.

Rakkaudenhirviö on pääsylippu

Teoksen päähenkilö asuu pienessä kylässä Itä-Suomessa keskiluokkaisen perheensä kanssa. Tulevaisuudennäkymiä hänellä ei ole. Äiti toivoo, että erikoisesta tytöstä kasvaisi tavallinen nainen. Päähenkilö käy yläastetta, kun hän löytää ulospääsyn ja tulevaisuuden, johon ei sisälly siivoamista eikä keittiötöitä. Hän näkee sattumalta ilmoituksen taidelukiosta ja päättää hakeutua sinne. Hän valmistaa kanaverkosta, liisteristä ja koirankarvoista hirviön ja lähettää sen hakemuksen yhteydessä osoituksena taiteellisesta kyvykkyydestään. Hirviö tekee vaikutuksen ja taidelukion ovet avautuvat. Hirviö toimii pääsylippuna tulevaisuuteen. Kirjeessä kerrotaan, että hirviö olen minä itse. (s. 170)

Ennen lähtöään Helsinkiin päähenkilö heittää kaiken pois.

Heitän pois muistoni ja kotini. Heitän pois itseni. Kaatopaikalle kaikki vaan. En halua mitään, mikä muistuttaa vanhasta. Tämä kaikki olkoon mennyttä. Ainoa mitä en saa heitetyksi pois, on äitini. (s. 171)

Rakkauden osoittaminen on ongelmallista, ei pelkästään tässä perheessä, vaan malli on periytynyt aiemmilta sukupolvilta. Perheessä ei halata, eikä osoiteta kiintymystä muillakaan tunnistettavilla tavoilla. Päähenkilön on pärjättävä emotionaalisesti omillaan. Tavallisuutta häneltä ainakin toivotaan, mutta erikoisen ihmisen leima häilyy uhkakuvana läpi lapsuuden ja nuoruuden. Perheen isä on etäinen ja vetäytyvä, äiti puolestaan torjuva. Pettynyt ja pelokas äiti voidaan nähdä tarinan oikeana hirviönä.

Prologissa kuvataan rakkaudenhirviötä: se olen minä, jonka sydämeen on jäänyt tyhjä aukko. Minä juoksen ja juoksen, maailman laidalle ja takaisin, etsin jotakin, joka täyttäisi aukon ja joukkoa, johon kuuluisin. Niitä ei tietenkään löydy. Hirviö kulkee luojansa perässä ikuisesti, mutta kun hirviö ja pakenija ovat sama olento, juokseminen ei auta. Ei se kyllä auttanut Tohtori Frankensteiniakaan. Taidelukiota varten rakennettu hirviö kulkee päähenkilön mukana jonkin aikaa. Se matkustaa metrolla, eikä kukaan uskalla istua sen viereen. Lopulta se viedään jätekatokseen ja äidin ylioppilaspuvun napeista tehdyt silmät häviävät sateen mukana.

Rakkauden, tai oikeammin sen puutteen luoma hirviö seuraa päähenkilöä maasta, ihmissuhteesta ja työstä toiseen. Onko päähenkilö lopulta sinut luomansa kanssa? Voiko hirviö olla hedelmällinen alusta tulevaisuudelle, ja voiko päähenkilö saada kaiken, missä Frankenstein epäonnistui?

Minä olen henkilö

Päähenkilöllä ei ole nimeä. Häneen viitataan tyttönä, erikoisena tyttönä ja tavallisena tyttönä. Tarinan kietoutuessa vahvasti henkilökohtaisen kokemuksen varaan on huomionarvoista, ettei päähenkilöä nimetä. Tiedämme kuitenkin hänen tarinansa muistuttavan kirjailijan omaa tarinaa. Näkökulma on yksilökeskeinen – kaikki kerrotaan päähenkilön näkökulmasta. Muihin ihmisiin viitataan suhteessa päähenkilöön: on äiti, isä, veli ja tarkemmin määrittelemätön määrä pikkusiskoja. On äidin ystävä ja isän sisko. Lukiokaverit Laura ja Antti esitellään nimillään. Heihin, erityisesti Lauraan, päähenkilö muodostaa kiinteän, suorastaan riippuvaisen suhteen.

Nimeämättömyys voi viitata marginaalisuuden kokemukseen, henkilöllä on ääni, mutta hänen itseyttään ei täysin tunnusteta. Helsinkiin muutettuaan hän saa ensimmäisen virallisen henkilökorttinsa ja tuntee itsensä henkilöksi:

Minä olen henkilö. Uusi elämä Helsingissä, henkilökortti. Kokonainen ihminen, virallisesti henkilö. (s. 178)

Menneisyyden painolasti on haitannut päähenkilön kasvua omaksi itsekseen, mutta nyt Helsingissä hän kokee viimein olevansa vapaa. Nimeämätön kotimaa ja sen ahdas kulttuuri on se, joka painaa näitä tyttöjä marginaaliin. Kulttuurin ruumillistuma on päähenkilön äiti. Äiti ilmestyy maailmalle lähdönkin jälkeen muistuttamaan itsestään ja kotimaasta. Äidin käsitykset ovat ahdasmielisiä, mutta hänen käytöstään selitetään kansan traumaattisella menneisyydellä: oli sotaa ja kurjuutta, kuinka sen jälkeen osattaisiin olla muutenkaan.

Päähenkilön nimeämättömyys kuitenkin kohottaa yksilön kokemuksen yleiseksi: näitä tyttöjä on paljon. Teos on kuvaus taiteilijaksi kasvamisesta, ehkä – toivottavasti – menneisyyden Suomessa. Syrjäseutujen ahdasmielinen kulttuuri on tukahduttava joukosta poikkeavalle. Turusen kuvaama kulttuuri ei ole täysin vieras minullekaan, sillä olen kasvanut Lapissa. Äidin hahmo on ahdistavuudessaan todellinen, heitä voi löytyä naapurustosta, harrastuspiiristä tai suvusta.

Kiehtovinta teoksessa on sen raadollinen rehellisyys. Päähenkilön tunteet, ajatukset ja teot avataan ja levitetään lukijalle kuin sisälmykset teurastajan pöydälle. Päähenkilö tekee vastenmielisiä ja käsittämättömiä tekoja. Usein hän ajelehtii ja erilaiset epäonniset sattumukset ohjaavat hänen kulkuaan työpaikasta, kaupungista ja maasta toiseen. Vastenmieliset tai lukijan näkökulmasta käsittämättömät ratkaisut etäännyttävät päähenkilöä lukijasta, mutta toisaalta armoton rehellisyys tuo hänet taas lähelle. Kertojaminä laitetaan todella likoon.

Sukupuoli, perhe ja porvarillinen maalaiskulttuuri ovat jäykkiä ja ahdistavia rakennelmia. Päähenkilö ei halua olla osa mitään sukupuolta, ja hän tunteekin sukupuolen kohtalonomaiseksi ennalta määräytyneeksi rooliksi. Aikuisuuteen ja sukupuolensa edustajaksi kasvaminen aiheuttaa vastenmielisyyttä, on kuin oman minuuden olisi hävittävä roolin tieltä.

Jumala ja hänen lahjansa

Jumalan lahjat ovat jotain, joita putoaa vastaanottavaisille käsille ja niiden tulisi olla hienoja ja erityisiä.

Toivon, että jonain päivänä Jumala antaisi armon käydä oikeudesta, että hän paketoisi jonkin aivan erityisen asian, jonkin vielä paremman kuin vaaleanpunaiset leivokset tai kiiltävät kengät, ja että hän heittäisi sen minulle. Minä avaisin lahjapaketin ja tekisin sitä, missä olisin hyvä ja niin minä olisin onnellinen. (s. 157)

Jumala ei ole syytänyt päähenkilölle lahjojaan. Sitten Jumala vielä katoaa ja jättää päähenkilön ajelehtimaan. Jumalan lahjat sisältävät vastuun, jonka lukija ymmärtää, mutta päähenkilölle se ei ole selvää. Kun tavoite taidelukiosta ilmestyy sattumalta päähenkilön elämään, myös vastuu Jumalan lahjoista kirkastuu: ”En voi enää olla tyhmä tyttö, joka osaa vain siivota.” Jumalan lahja on oikeastaan paikka maailmassa.

Kirjoittaminen abstraktina haaveena ilmaantuu päähenkilön elämään jossain vaiheessa nuoruutta. Hän ikään kuin ymmärtää kirjoittamisen olevan se puuttuva palikka hänen elämässään. Kuitenkaan päähenkilöllä ei ole työkaluja tai resursseja haaveensa toteuttamiseen, vaikka hän kulkee institutionaalisesti vakaata ja selkeää polkua kohti ammattitaiteilijuutta. Teatterikorkeakoulusta huolimatta ajelehtiminen jatkuu. Lukijana minusta tuntuu uskomattomalta, että kaikkien näiden mahdollisuuksien jälkeen päähenkilö on edelleen kyvytön työskentelemään haaveensa eteen. Jatkuva pakeneminen on raskasta luettavaa. Sitten tarjotaan kirjoittamisen opettajan paikkaa, johon päähenkilö ei tietystikään osaa suhtautua, saati toimia opettajan positiosta käsin. Jumalan lahja on aina ollut käsillä, mutta paketin narut ovat pahasti solmussa.

Päähenkilö yrittää etsiä paikkaansa aina jostain muualta. Lukiossa hän ystävystyy Lauran kanssa ja ryhtyy seuraamaan tätä. Lauralla on kuitenkin omia suunnitelmia, eikä heidän suhteensa tunnu vastavuoroiselta, sillä päähenkilö ei varsinaisesti tarjoa mitään Lauralle. Päähenkilö ongelmineen on kuin musta aukko, reikä, josta rakkaudenhirviö kasvaa. Alun luonnehdinta rakkaudenhirviöstä täydellistyy sivu sivulta.

Tavallinen tyttö ja talvilenkkarit

Äidin edustama kotimaan kulttuuri tiivistyy mielikuvaan tavallisesta tytöstä, joka osaa siivota, menee naimisiin ja tekee tavalliselle naiselle sopivaa työtä. Tavallisuus on paradoksi, mutta alkaa hahmottua tarinan edetessä. Tavallisuus on sitä, ettei asioihin puututa. Performanssitaiteilijaa ei heitetä pähkinällä, vaikka taiteilijan julkinen masturbointi häiritsisi. Tavallisuuden ja epätavallisuuden erottaminen on ainoa tavallisuuden määritelmä. Taiteilijalle epätavallisuus on sallittua.

Äidin toive tavallisuudesta perustuu pitkälti häpeäntunteelle. Häpeä konkretisoituu päähenkilön mukanaan kuljettamassa valokuvassa. Valokuvassa on isoisän hautajaissaattue, ja mukana on tietysti myös päähenkilö itse. Hänellä on päällään huonosti istuva mekko ja jalassaan keltaiset talvilenkkarit, jotka erottuvat räikeinä tummasta saattojoukosta. Tarina keltaisista talvilenkkareista materialisoi päähenkilön tunteman häpeän erinomaisesti, sillä talvilenkkareihin tiivistyy kaikki se häpeä, vääränlaisuuden tunne ja osatta jääminen, joista teos kertoo. Hautajaiskuva on merkittävä risteyskohta, joka kulkee halki tarinan, ja jonka avulla päähenkilö peilaa itseään.

Jumalan lahja ja huippuluokan taidekoulut eivät paljon auta, jos minäkuvaa leimaa lamauttava häpeäntunne, jonka kanssa on joutunut kasvamaan. Polku tasapainoiseksi aikuiseksi, saati taiteilijaksi on kivikkoinen. Teoksen yksinkertainen ja toteava tyyli hämää lukijan uskomaan, että tämä tarina nyt on tässä, näillä riveillä. Sisäistetty häpeä on kuvattu erinomaisen hyvin, ja herättää valtavasti ajatuksia. Jälkikäteen pohdin päähenkilön ajelehtimista ja saamattomuutta. Lukijahan tietää, että päähenkilö on saanut haluamansa, hänestä on tullut taiteilija. Millaista taiteilijaksi kasvamisen kokemusta oikein odotin? En tällaista ainakaan. Tämä tarina on hyvin tavallinen ja tavallisuudessaan merkittävä ja voimakas.

Rakkaudettomuus ja häpeä asetetaan mittasuhteisiin loppukohtauksessa kotikulmilla. Katkeruus ei auta, ja on annettava anteeksi. Lapsuuden armollinen jumala palaa takaisin. Toivon, ettei päähenkilön tarvitsisi enää ajelehtia.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s