Kristiina Saha: Minäpäivät, 2019

Työelämä satiirin kohteena on aina sydäntäni lähellä ja valitsin Sahan esikoisromaanin luettavaksi sen lupaavan aiheen perusteella. Minäpäivät kertoo keski-ikäisestä Hellevistä, jonka paineet työpaikalla ajavat henkilökohtaiseen kehitykseen tähtäävälle kurssille.

Teoksen alkua leimaa fyysinen epämukavuus. Hiostava tekonahkasohva, puutuva jalka ja kusiristeily, jonka tärkein tavoite on pidätellä pissaa. Yt-neuvotteluissa potkut rinnastuvat ihmisarvon menetykseen. Hellevi on pöydän toisella puolella, potkuja antamassa. Hellevin vaatteet ovat epämukavat, hän syö lounaakseen suklaalevyjä vessassa. Ainekset työelämän ihmistä itsestään vieraannuttavaan kokemukseen on koottu.

Kestää sata sivua ennen kuin päästään aiheeseen, jolla romaania mainostetaan. Kerronnan tyyli on jokseenkin raskas. Se sisältää paljon selittäviä yksityiskohtia, kuten selostuksen hyttiin päätymisestä: on turhaa kertoa kuinka Hellevi on ensin onnistunut puhumaan itselleen yksityishytin, mutta kuitenkin maksanut itsensä ylemmälle kannelle. Raskasta kerronnasta tekee myös mukahauska spekulaatio: ”jos minut joskus saneerattaisiin firmasta, minulle olisi markkinarako julkkiksia pusikossa vaanivana juorulehden toimittajana tai pettäjiä metsästävänä yksityisetsivänä.”

Hellevi käsittelee asioita huumorilla, ja se välittyy kerronnassa. Muutosvalmentaja kertoo sen myös Helleville ja lukijallekin ihan varmuuden vuoksi. Huumori on myös suojamuuri, joka pahimmillaan aiheuttaa puuduttavan pitkiä selityksiä ja spekulaatioita. Vitsailu selviytymiskeinona on kyllä ymmärrettävää ja tiettyyn rajaan asti viihdyttävää, mutta se voi myös rakentaa muuria lukijan kokemuksen eteen.

Ainakin banaalien yksityiskohtien kanssa pitäisi olla armottomampi. Palaverissa Hellevin havainnointia hallitseva keskittyminen luottamusmiehen muovilusikan imeskelyyn jatkui useamman sivun verran. Kaunokirjallisessa tekstissä tarkka havainnointi on tärkeää, mutta tarkan ja banaalin raja on vaarallista vyöhykettä.

Ollapa tarina

Tarinallisuuden vaade vilahtelee puheissa ja tavoitteissa, mutta sinänsä hyvään aiheeseen ei oikein päästä kiinni. Päähenkilönä Hellevi muistuttaa Henriikka Tavin Tellervoa, Sisko Savonlahden autofiktion päähenkilöä ja ehkäpä Anni Saastamoisen Sirkkaa, joiden ulkoisesti pienet ja tapahtumaköyhät elämät muuttuvat kuvauksiksi jostain suuremmasta. Konsulttipuheen tarinallisuuden vaade kohtaa henkilön, joka ei koe riittävänsä tarinaksi ajassa, jossa tarinallisuus on jo kriittisesti pilkottu.

Tarinallisuuden vaatimuksen jäädessä taustalle Hellevi ottaa kaiken irti itsensä kehittämisestä. Hellevi on tyytyväinen uuteen harrastukseensa, vaikka se vaatiikin aikaa ja rahaa. Molempia Hellevillä riittää. Hellevin tasapainoisuus alkaa paljastua loppua kohden, etenkin suhteessa hankalaan äitiin. Äitisuhteen kuvaaminen on teoksen vahvinta antia. Se rakentaa Helleviä hahmona ja toimii myös omillaan vaikean suhteen kuvauksena. Kohtauksia äidin kanssa on höystetty tragikoomisilla sävyillä, ja se toimii erittäin hyvin. Huumori vaikeiden asioiden käsittelykeinona on äidin kohdalla valjastettu käyttöön varsin luontevasti.

Lopulta Hellevi vertaa omaa onnellisuuttaan televisiossa näkemäänsä huutokauppakeisariin, joka ei toden totta vaikuta pilates-henkiseltä ja on kuitenkin onnellinen. Hellevi muistelee olleensa onnellisempi kun ei vielä tavoitellut sitä aktiivisesti. Tähän sanomaan päätymiseen ei ehkä tarvitsisi lukea kokonaista romaania.

Jos tarinan alku oli venytetty, niin loppua kohden ote löystyy. Mitä puolivillaisesti esitellystä mutta överistä kurssista seurasi? Suklaalevylounaat vessassa ja komediallinen arvostelukyvyn puute maalasivat kuvaa erilaisesta persoonasta kuin lopun Hellevi. Löysikö hän oman itsensä kurssin avulla, sillä lopussa Hellevi on huomattavasti tasapainoisempi kuin alussa. Koko kurssi tuntuu viihteelliseltä yksityiskohdalta, johon onnistutaan satunnaisesti peilaamaan Hellevin ajatuksia ja elämää. Minä nautin siitä, että Hellevistä kuoriutui tasapainoinen tyyppi, mutta olenkin viihteen kuluttajana aivan liian asiallinen ja tylsä ihminen.

Loppu häämöttää, eikä Hellevi uskalla tilata lihaa kasvissyöjien seurassa, ja ilta menee pilalle potkut saaneen työkaverin kohtaamisesta. Loppu on laimea ja tarina jää tietysti avoimeksi. Se on kuitenkin muuttunut jo niin tasapaksuksi, ettei sen niin väliä.