Kevät koronan kanssa

Se lähti hyvin käyntiin ja heti käsistä.

Koronarajoitusten tultua voimaan viime maaliskuussa minulla oli kasa kirjoja kotona ja kirjastossa varauksessa. Ajattelin, että nyt pääsen rauhassa käpertymään sohvalle ja lukemaan kaiken mahdollisen, mikä on jäänyt roikkumaan. [Seuraavaksi hieman etuoikeutettua kiirepuhetta.] Päivätöitä mainostoimistossa ja kustannustoimittajana kuitenkin riitti, ja kävelin kaikki lähistön reitit läpi, kun muuallekaan ei päässyt. Kirjaston laina-aikoja pidennettiin ja uusintakerrat tuplattiin. Päästin Netflixin elämääni. En siis lukenut yhtään kokonaista kirjaa ennen kesää.

Vankila avasi lukujumin

Lukujumin aukaisi T. J. Parsellin Fish, johon törmäsin sattumalta ehkä siksi, että uudelleenkatsoin Ozia (Kylmä rinki) koko kevään. Omaelämäkerrallisen romaanin alaotsikko A Memoir of a Boy in a Man’s Prison kertonee oleellisen. Se oli tervetullutta vaihtelua kaikkeen aiemmin kulutettuun keskiluokkaiseen milleniaalikriiseilyyn. Fishin jälkeen siirryin sujuvasti Kärpästen herraan ja niin lukemisen ovet olivat jälleen avoinna. Kirjoitin muistiinpanot monestakin luetusta, mutta en blogiin asti. Tämän tekstin lopuksi niistä kaksi: Miehistä, jotka selittävät, ja siitä, miten pieni kakka voi merkitä siirtymää kerronnan kehyksestä toiseen.

Vuoden summauksena sanottakoon, että autofiktiokausi on nyt ohi. Sillä ei ole mitään tekemistä kulkutautikevään kanssa, en ole kokenut valaistumista tai mitään. En vain enää jaksa kiinnostua.  Vähäosaisuuslarppia, kaunista ja/tai sujuvaa kieltä, tyhjänpäiväisiä kiteytyksiä lukujen loppuun. Arkisten hetkien ja tunteiden dokumentointia. Tulee samanlainen olo kuin Kummelin työvoimatoimistossa:

Joku on reissannut Lontooseen, mutta ei löytänytkään itseään. Ei pysty.

Viilsin ihooni pikkuisen haavan ja odotin veren pisaroivan ulos. Ei pysty.

Lentoja, matkoja, futoneita, uusia futoneita. Ei pysty.

Kun kaipaan autofiktiota ja lifestylekuvaa, kuuntelen gangstaräppiä.

Rebecca Solnit: Miehet selittävät minulle asioita

Feministinen esseekokoelma.

Esseiden tyyli on napakka ja helposti luettava. Ajatuskulut ovat loogisia, ja niiden keskiössä on selkeästi havaittava puhuja. Kokoelma on informatiivinen, mutta ei sisällä kovin paljoa uutta tietoa. Se tarjoilee kuitenkin hyviä konkretisoivia ajatuksia, ja onnistuu erityisesti rankkojenkin aiheiden lähestyttävyydessä. Esseissä käsitellään eri kulttuureissa ilmeneviä kipukohtia, mutta ne yleistetään onnistuneesti osaksi globaalia sukupuolten epätasa-arvoisuutta.

Hyvää havainnollistamista on erityisesti häirinnän ja väkivallan kategorioiden purkaminen: tämä on niitä alueita, joille kaltevan pinnan teoria on sovellettavissa. Jos nainen ei ole tasa-arvoinen keskustelija eikä toimija, raaimmastakin väkivallasta tulee heti helpompaa. Kirjoittaja kertoo itsekin yllättyneensä, kuinka vähäpätöisestä arkielämän anekdootista lähti liikkeelle teksti, joka päätyi raiskauksiin ja murhiin. Vallan väärinkäyttö ja väkivalta ovat osa yhtenäistä jatkumoa.

Suosikkini esseistä on Kassandran syndrooma. Teksti kertoo siitä, miksi naista ei uskota, vaikka poikaa, joka huusi sutta uskottiin moneenkin kertaan. Kassandran syndrooma koostuu niistä perusteista, joilla naisen oikeutta, kykyä ja uskottavuutta puhua on kyseenalaistettu vuosituhansien ajan. Miksi crazy ex-girlfriend on meemi, vaikka entisiä kumppaneita tappavat miehet ovat karua todellisuutta? Vähättelevällä reagoinnilla seksuaaliseen väkivaltaan on pitkä, pitkä historia.

Ironista kyllä, kokoelman vahvuus on selittämisessä. Tässä ollaan tervetulleen naisselittämisen äärellä. Olen ja en ole kohderyhmää, tämä sopisi kaikille miehille, jotka selittävät asioita naisille. Nautin tästä teoksesta, se selitti minulle paljon asioita, jotka tiesin, mutta joita en välttämättä ymmärtänyt pohjia myöten tai osannut sanallistaa.

George Saunders: Lincoln Bardossa

Kokeellinen romaani.

Willie Lincoln, presidentti Lincolnin poika, sairastuu ja kuolee yksitoistavuotiaana kesken sisällissodan. Hänen sielunsa jää jostain syystä jumiin välitilaan, jota kutsutaan tiibetiläisessä perinteessä Bardoksi. Välitilan maailma on kauhea ja hilpeä, ja pian pojan sielusta käydään kamppailua. Surun ja kaipauksen kuvaus etenee lukuisten hahmojen näkökulmien kautta.

Kerronta toimii kuten hahmot, jotka ovat vapaasti liikkuvia ja hahmoon kahlitsemattomia. Hahmot eivät tiedä, tai myönnä olevansa kuolleita. Todellisuuden kieltäminen tapahtuu kuin vahingossa, totunnaisuuden ja unohtamisen kautta. Maallisen maailman epätasa-arvot heijastuvat myös välitilaan, mutta hyvin monenlaisia ääniä kuullaan. Tarinassa on mukana myös historiallisia katkelmia. On turha miettiä mikä on totta ja mikä ei.

Realistisen kehyksen rakoilun huomaa pienestä kakasta, ja tarina siirtyy sulavasti välitilaan.

Jos lukee kirjan, kuten itse luin, hitaasti paloina kuukausien mittaan, henkilöiden erityispiirteet saattavat unohtua, mutta en usko elämyksen kärsivän haamujen sekoittumisesta. Kieli on taidokasta ja vetävää, paikoin minimalistisen tehokasta ja tarpeen vaatiessa laveaa ja maalailevaa. Kaikki näyttää siltä kuin olisin juuri ollut nukahtamassa, ja uni alkaa vallata mieltä. Mikään ei tunnu mahdottomalta, edes sikoja lahtaavan palavan junanvaunun muodon ottanut aitaan sulautunut henkiparka.

Sitaatit, vuorosanat, tekstit, ajatukset kulkevat tajunnasta toiseen. Minkä lukija lukee, sen henkilöhaamut saavat kuulla tai tuntea, tai nähdä samaan aikaan samalla tavalla. Tai mistä minä tiedän miten aaveet tietonsa saavat.

”Pian päivä alkoi valjeta toden teolla ja sen mukana tuli tavanomainen kokovartaloheikotus ja siihen liittyvä vähenemisen tunne, ja me kiiruhdimme kaikki omiin kotipaikkoihimme ja asetuimme sievästi sairashahmoihimme, silmät kiinni tai katse poispäin käännettynä, ettemme näkisi millaisia iljetyksiä niistä oli tullut. (robert g. twistings)

Ja kun aurinko nousi, rukoilimme hiljaa mielessämme tavanomaisen rukouksemme: (lawrence t. decroix)

Että olisimme yhä täällä, kun aurinko taas laskee. (rva antoinette boxer)

Ja että liikuntakyvyn palatessa me heti ensi hetkinä oivaltaisimme, että meille oli taasen annettu kaikkien lahjojen äiti: (robert g. twistings)

Aikaa. (lance durning)

Lisää aikaa. (percival ”hosupekka” collier)

Muita viime vuonna luettuja, joista tekee mieli kirjoittaa: Römaani, Iltavahtimestarin kierrokset, Nickelin pojat, Pikku teurastaja, Oma huone, Rakkauden Antarktis, Vanessa, Kuka tappoi Bambin?, Keskusteluja ystävien kesken, Paperilla toinen, Väkivallan historia, Ei enää Eddy.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s