Punavuoriefekti

Natalia Kivikko: Punavuoriefekti, 2021

Parodiaa autofiktion konventioista! Luokkatietoisuutta! Tässäpä odotukseni tiivistettynä. Vaikka lupasin, etten enää lue autofiktiota, nappasin tämän kirjastosta, kun se kerran oli esille nostettu. Samana päivänä olin lukenut Nuoresta voimasta mielenkiintoisen haastattelun Punavuoriefektistä ja sen kirjoittajasta, salanimellä kirjoittavasta Natalia Kivikosta. Pidin siis ihan universumilta tulevana viestinä, että minun täytyy lukea vielä tämä yksi autofiktio (joka ehkä muuttaa kaiken).

Ai niin, onhan minulla Tuuve Aron Kalasatama kesken, mutta se onkin pidempi ja tahmeampi tarina. Molempia mainituista teoksista on luonnehdittu ilkeiksi. Arolla on ihan oikea aihe: nimittäin helsinkiläinen lesbokulttuuri ja kasvaminen lesbona naisena. Aro ei myöskään ole milleniaali, tai asemoi kertojaansa sellaiseksi.

Strategisen naiivi

Punavuoriefektin päähenkilö, Natalia, asuu yksiössä Punavuoressa, kirjoittaa kirjoja ja viettää spontaanisti aikaa ystäviensä kanssa juhlien, piknikien, gallerioiden avajaisten ja lähibaarissa istumisen merkeissä. Natalia ei ole saavuttanut mainittavaa menestystä kirjallisella urallaan ja jotain uutta on keksittävä.

Kirjailija kertoo halunneensa tutkia sitä, kuinka helposti kustantamoissa tartutaan autofiktioon. Päähenkilö Natalia aloittaa siis projektin, jonka lopputuloksena on tarkoitus julkaista autofiktiivinen romaani päähenkilön elämästä. Punavuoriefektin rakenne on hauskan monimuotoinen: lajilleen tyypillisesti se sisältää mm. listoja ja esseististä pohdintaa. Siinä viitataan erinäisiin sosiologian ja kirjallisuustieteen teorioihin, jotka tukevat näkökulman rakentumista. Tässä ovat nyt ne rakennustelineet, jotka yleensä korjataan pois ennen julkaisua.

”Pakollinen akateemisen jargonian osio” kertoo strategisen naiiviuden olevan olennainen osa urbaania milleniaaliautofiktiota (sana urbaani on tässä turha sillä muuta ei ole). Strategisella naiiviudella oikeutetaan huoleton elämä. Samassa osiossa kerrotaan myös autofiktion kirjoittajien työkaluista, joista tärkeimpiä ovat ironia, arkipäiväisiin tapahtumiin reagoiminen ja itsereflektio. Autofiktion ajatellaan olevan tunnustuksellista, mutta kuten kertoja huomauttaa, persoonaa luodataan yleensä hyvin vähän. Tärkeänä pidetään samastumista.

Psykologista syvyyttä ja henkilökohtaisia piirteitä on äärimmäisen vähän, jopa niin vähän, että teksti on kuin kuori, jota lukija voi sovittaa ylleen ja jossa hän voi nähdä itsensä ilman, että sille löytyy todellisia perusteita.

Traumaattinen muutto

Todellinen jännitys syntyy siitä, kun päähenkilö joutuu muuttamaan pois punavuorelaisesta yksiöstään. Toiseen sellaiseen hänellä ei ole varaa. Hänen vanhempansa kuitenkin tarjoutuvat ostamaan hänelle asunnon Helsingistä. Päähenkilö ei tule yhtä etuoikeutetuista taustoista kuin punavuorelaiset ystävänsä, joten vanhempien budjettiin mahtuu vain yksiö tai kaksio itäisestä lähiöstä.

Lähiö ei ole päähenkilölle ihan tuntematonta maaperää, sillä hän on kasvanut lähiöissä. Lukijalle heitetään kepeästi kaikki lähiölapsuuden olennaiset piirteet, eli jatkuva röökinhaju, ensikännit alakouluiässä, itsensäpaljastajat ja arveluttavat isäpuolet. Naapurista kulkeutuva tupakanhaju muistuttaa ketjussa polttavasta isästä. Lähiötakaumat parsitaan aika harvoin ompelein kiinni tarinaan. Oma tausta mainitaan pinnallisesti, ja lukijan se pääsee suorastaan yllättämään. Päähenkilö nimittäin voisi olla yksi punavuorelainen punavuorelaisten joukossa.

Kliseitä ja piikittelyä

Punavuoriefekti sisältää pääpiirteittäin muutaman tason: punavuorelaisten etuoikeutettujen ihmisten piikittelyä, oman luokkataustan peilaamista punavuorelaisiin ja oman punavuorelaisuuden traumaattisen menettämisen. Päähenkilölle lähiöön muuttaminen romahduttaa koko elämän. Spontaaniuteen ja maantieteelliseen läheisyyteen perustuvat sosiaaliset suhteet ovat nyt poissa. Etäisyys on liian pitkä ja päähenkilöä hävettää.

Sitten seuraa paljon lähiökliseitä: naapurissa asuu juoppo, toisessa lauletaan karaokea, bussissa on pahanhajuisia ihmisiä, alueella Perussuomalaiset ovat valtapuolue. Punavuorikliseitä taas varmaankin ovat sukunimet, joita päähenkilö droppailee, vaikka kertoo ettei ole kiinnostunut nimekkäiden sukujen bongauksesta. Lajityypistä ja päähenkilöstä tehdään parodiaa kliseillä pelaamalla.

Teräviäkin piikkejä on, yksi niistä osoittaa pirihuorista pop-kulttuuriin. Pirihuoruus Billie Eilishin vallitsevana estetiikkana ärsyttää päähenkilöä, joka muistaa lapsuutensa pihoilta todellisia pirihuoria. Valitettavasti kiinnostava ajatus katkaistaan heti ja aletaan puhua lähiömoodiin siirtymisestä: ostetaan Olvia ja Oltermannia. Tottahan tässä Bourdieuhunkin viitataan, mutta erojen käsittely maun kautta tuntuu yhtä väljähtäneeltä kuin Olvin kolmonen kuumana kesäpäivänä. Päähenkilön salainen pahe on pakastepitsa, jota kukaan oikea kantakaupunkilainen ei syö. Niiden ostaminen kertoo lähiöstä mausta enemmän kuin mikään muu.

Punavuoriefetki tuntuu koko ajan olevan kriitikkoa edellä. Siihen on itse asiassa sisällytetty kritiikki, joka on koostettu muiden autofiktiivisten teosten saamista arvioista. Kun pohdin kaunokirjallisen etäännyttämisen puutetta ja tyylin ohuutta, siihen vastataan näin:

Tämä on selkein ero uuden aallon höttöisen milleniaaliautofiktion ja muun autofiktion välillä: esteettisen muodon ja etäännytyksen puute.

Ihminen voi lähteä lähiöstä ja lähiö ihmisestä

Arkipäiväisiin tapahtumiin päästään kiinni taloyhtiön pyykkituvalla. Pyykin peseminen yleisissä tiloissa tuntuu päähenkilöstä liian intiimiltä. Tämähän on osuvaa satiiria etuoikeutetuista pyykkikoneenomistajista. Mietin vain, miten päähenkilö on ehtinyt Punavuorivuosinaan ravistaa lähiön itsestään näin tehokkaasti. Päähenkilö miettii lähiölapsuuttaan itsensä tuotteistamisen kannalta. Mielenkiintoista, mutta sekin jää harmillisesti maininnaksi.

Punavuorelaiset kuvataan armottomasti. Yksi Tino asuu eronsa jälkeen väliaikaisesti suvun omistamassa kämpässä Eiran puolella ja vertaa itseään turvapaikanhakijoihin. Muut kaverit lähinnä viettävät kepeää elämää ja heittelevät painavia mielipiteitä huonompiosaisista. Myös päähenkilö vertaa kokemaansa muuttoa traumaan, ja kun hän matkustaa Tallinnan laivalla lutikoita pakoon, hän vertaa itseään Karjalan evakoihin. Tietysti päähenkilö on yksi punavuorelaisista. Lähiölapsuuden alleviivaaminen tuntuu keinotekoiselta. Iskee ähky: liikaa tasoja, ketä tässä piikitellään? Kenelle tämä on suunnattu? Ironiaa tässä kyllä riittää. Se tuntuu olevan ainoa etäännytys. Ironiaa riittää niin punavuorelaisia kuin itseäänkin kohtaan.

Kuten kunnon autofiktiossa, myös tässä lähdetään reissuun. Kohteena on hostelli Tallinnassa. Päähenkilö oivaltaa olevansa osa länsimaista eliittiä, mikä on toki virkistävää verrattuna tavanomaiseen autofiktiomatkailuun, jossa matkustamista pidetään itsestään selvänä osana elämää ja itsensä löytämistä. Tällä kertaa Tallinnasta löytyy vain syyllisyys.

Tunnustajat tunnustaa

Kertoja tuntuu vihaavan itseään ja tuotettaan, jossa kaikkia kliseitä käytetään tietoisesti. Kertoja pohtii tunnustuksellisuutta ja sen asemaa someajan kovimpana valuuttana. Tässä kohdassa mietitään myös tunnustajan vastuuta, sillä tunnustus vaatii aina yleisön. Kuka kaipaa tunnustajaa ja mitä tunnustukselta odotetaan?

Tuntuu, että milleniaaliautofiktiossa tunnustaminen tarkoittaa arkisten hankaluuksien tunnustamista tai vaativuutta ihmissuhteissa. On pakkomielteitä, ja seksikumppaneita kohdellaan tökerösti, mutta myös seksikumppaneiden annetaan kohdella huonosti. Arki on vaikeaa ja mielialalääkkeitä kuluu. Työelämä on perseestä ja työnhaku vaikeaa. Kyllä kyllä. Heistä tehdään sukupolvensa ääniä.

Maailmassa ei ole eriarvoistavampaa sanaa kuin sukupolvikokemus.

En oikeastaan pitänyt tästä teoksesta. Ideana hyvä, mutta toteutus oli jotenkin raskas. Luulen, että kokemus johtuu läpileikkaavasta ironiasta – sillä ei ole juuri mitään vastapainoa. Lukukokemus tuntui tyhjänpäiväiseltä. Pidin itseäni kohderyhmänä: milleniaali, joka on lukenut aika paljon autofiktiota ja joka suhtautuu siihen kriittisesti. Olen myös kasvanut lähiössä, mutta minulla on akateeminen koulutus ja kirjoitan. En vain saanut tästä irti oikein mitään. Jopa helsinkiläisille ilkeily tuntui pintapuoliselta ja – no, turhalta. Fiktiona tämäkin olisi ollut parempi, silloin päähenkilön olisi voinut heittää kunnolla likoon. Ymmärrän, ettei se ollut tämän teoksen pointti.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s