Marisha Rasi-Koskinen: REC, 2020

Kunnianhimoinen, kokeileva, Runeberg-palkittu. Tämä ei ole tarina. On asioita, jotka heijastavat valoa, ja asioita, jotka eivät. Nähdyksi tuleminen on sellaista, että siihen voi rakastua. Tarinat eivät ole totta, tarinoissa on alku ja loppu. Tarinoissa on järjestys. On syy ja seuraus.

Lucas on aivan tavallinen kolmetoistavuotias poika. Hän lukee sarjakuvia, pitää valokuvien ottamisesta ja salaista rantaa omana paikkanaan. Hän asuu äidin kanssa. Eräänä päivänä hän tapaa Colen. Lucaksesta ja Colesta tulee nopeasti ystäviä. Colella on kuitenkin salaisuuksia, Lucakselle ja Lucakselta. Colen kaksoisveli Nik on salaisuus. Nik on outo, hänessä on jotain vialla. Nik asuu piilossa muilta ihmisiltä. Nik on kadonnut, Nik ei koskaan syntynytkään. Nik on.

Pojat ovat lapsuuden ja aikuisuuden välisellä rajavyöhykkeellä.

Jos menee sisältä rikki varhaisessa teini-iässä, siihen ei kuole, mutta voi olla, ettei koskaan tule täysin ehjäksi.

Aluksi luen tarinaa kahdesta pojasta. Alan miettiä tavanomaisia juonenkulkuja: kuka on oikeasti olemassa ja kuka ei? Onko Nik vai Cole, vai kumpikaan? Kuvitteleeko Lucas kaiken? Lucaksen ja Colen suhde saa nopeasti outoja sävyjä: valtapelejä ja omistushalua. Poikien suhde tuntuu epäterveeltä kiertoradalta, jolle planeetta tai kaksi on ajautunut, eivätkä ne pääse enää erilleen toisistaan. Lucas rakentaa elämää myös ilman Colea, huoneen jälkeen, mutta Colelle ei ole mitään muuta kuin huone. Kun miehet tapaavat vuosien jälkeen, tuntuu siltä kuin hauras esine olisi poistettu museon vitriinistä.

Unohtaa, kuvata

”Nämä ovat vain kuvia, jotka ovat jäljellä. Oikeasti kaikki on jo ohi.”

Se on helpottava tieto. Kuitenkin minusta tuntuu, että kaikki mitä tässä tapahtuu, tapahtuu koko ajan jossakin. Lukijalle tarjotaan mahdollisuutta poistua. Kuvaan, tai pikemminkin tilaan, astuva minäkertoja, katsoja-kertoja, opas, näyttää poistumistien.

Tiettyjen salaisuuksien paljastuttua Lucas kuvittelee Nikin pois, mutta ei voi päästää irti. Yritti unohtaa, yritti todella, ja juuri siksi ei voi. Se on kuin kuvan kehittäminen. Mitä enemmän sitä työstää, sitä pysyvämmäksi se jää. Nähdä Cole ja nähdä Nik, samaan aikaan yrittää olla näkemättä toista. Mikä tekee sinusta sinut? Kuvan sisällä on kuva, joka tunkee läpi. Kuvista tulee toisia kuvia ja tällä tarkoitan tietysti ihmisiä.

Myös Kaupunki, tarinan henkilöiden kohde pysyy kuvan kaltaisena, vuorovaikutus siellä ja sen asukkaiden kanssa on vääristynyttä ja puutteellista, yksisuuntaista. Se on luotaantyötävän vastakkaista verrattuna siihen järven pinnan yläpuolella olevaan kiveen, jossa on maailman keskipiste ja kaikki sulautuu yhteen. ”He eivät heijastaneet valoa, se läpäisi heidät kokonaan. Silti he näkivät toisensa –.”

Yksi huone ja kaksi ikkunaa

Maailma jäsentyy erilaisten sidosten kautta. Sidoksia, jotka toistuvat: kahdenväliset, kolmenväliset – joissa kaksi tietää aina enemmän, poikien parvi: ”Me tullaan esiin.” Sidoksissa toistuu jaettu yhteys ja toisen ulkopuolisuus. Katupoikien parvi hyökkää hyväksikäyttäjää vastaan, kaksi sulkee ulkopuolelleen muun maailman. Rajat määräävät sallitulla alueella pysymisen ja sulkevat ulos, pitävät ulkopuolella, mutta Lucas ja Cole, nuoret turistit ja monet muut tahtovat keksiä jotain uutta, luoda teoksen, jota ei ole ennen tehty, matkustaa paikkoihin, joissa ei ole käyty ja nähdä kohteita, joita ei ole ennen nähty. Tavoite on sekä idealistinen että banaali. Se on mahdollista kaupungissa, jolle rakennetaan tulevaisuutta keinotekoisen menneisyyden pohjalle ja jota on vartioitu tiukasti. Juuri täällä todellisuuksien rajat saattavat lipsua.

Huone on läsnä aina. Ei vankilana vaan mahdollisuutena nähdä ja katsoa. Huone on Colen maailma. Tunteet pysyvät laatikoissa heidän ulkopuolellaan. Kohtaamattomuuden teema toistuu niin Lucaksen kuin Colenkin elämässä. Eristyneisyys, josta voidaan päästä vain kuvien avulla. Teos ja galleria lupaavat ja näyttävät jotain ennen näkemätöntä.

Kenen tarina tämä alun perin on ja onko sillä väliä? Kuka sen kertoo ja onko sillä väliä? Kuka saa kertoa kenenkin tarinan? Kaupunki päätyy kuvaajan kohteeksi satunnaisina hetkinä mutta toisaalta rakentaa itseään uusia kuvaajia varten.

RECiä lukiessa unohdin tilallisuuden, jolla teos on järjestetty. Ehkä minulla lukijana ei ole riittävästi herkkyyttä poistua kielestä? Ajattelin enemmän kahta tai kolmea poikaa, kasvoja, kaavioita, sidoksia, kuvaamista ja kaupunkia. Tila jäi minulle useimmiten vain sisällysluetteloksi tai rakennekaavioksi tai pelastussuunnitelmaksi. Tästä voi poistua. En kuitenkaan halunnut poistua.

Lopusta on vaikea puhua tai kirjoittaa, joten en sano siitä mitään. Vain sen, että tämä teos oli yksi viime vuoden parhaista lukukokemuksista.

Romaani on kaleidoskooppimainen, täynnä erilaisia ja toistuvia kuvia. Lopulta kaikki kuitenkin päättyy, kuten luvattiin: kaikki on ohi.