Tosi raffi sukupolvikokemus

Tuomas Kokko: Tosi kivat juhlat, 2019

Sukupolvikokemuksen kuvaukset noin kolmikymppisten helsinkiläisten työ- ja rakkauselämästä jatkuvat. Autofiktiivisyyttä tulee luettua mukaan, sillä päähenkilöllä ei ole nimeä ja teos sijoittuu tapahtumiltaan, teemoiltaan ja paikoiltaan sujuvasti uuteen autofiktion aaltoon, jossa kolmikymppiset akateemisesti koulutetut ovat rahattomia, työttömiä, yksinäisiä ja ahdistuneita Kalliossa. Älkää käsittäkö väärin, nämä teokset ja teemat kiinnostavat minua kovasti, mutta noin seitsemän samantyyppisen romaanin jälkeen ei voi muuta kuin alkaa rustailla juomapeliä. Ja Rakkaus niinku on vielä lukematta!

Tällä kertaa spoilaan lopun jo tässä kappaleessa

Teoksen teemana on epäonnistumisen kokemus. Tämä on eräänlainen sivuhenkilön tai syrjästäkatsojan tarina, kuten lajityypin edustajat usein ovat. Arvioissa Kokon esikoisteosta on verrattu Sisko Savonlahden romaaniin Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu.

Aloitan lukemisen innokkaana, sillä kieli on hyvää. Tyyli on mielenkiintoinen yhdistelmä vilpittömyyttä ja lakoniaa. Siinä on myös ironinen sävy. Havainnoinnin tyylistä tulee mieleen Kalle Lähteen Happotesti, jossa Lähde kuvaa alkoholistin ajatuksenjuoksua terävästi yhtäaikasella vilpittömyydellä ja itseironialla. Alkoholismikuvaukseen tätä teosta yhdistää ongelmissa räpiköinti pää juuri ja juuri pinnan yläpuolella. Lähteen autofiktiivinen päähenkilö elää vahvassa sairautensa ja tilanteensa kieltämisen tilassa, ja samalta tuntuu myös lukiessa Tosi kivoja juhlia. On kuin päähenkilö kieltäytyisi näkemästä todellisuutta.

Välillä kieleen kirkastuu kohta, jossa kauneus voittaa. Kaunis lause toistuu, ja lopussa se tuntuu taputtelevan kertomuksen pakettiin perinteisellä tavalla: puhdas valkea lumi, kaikki on mahdollista, elämä on kaunista jne. Ehkä päähenkilö vielä joskus saa syödäkseen kallista juustoa.

Olen nähnyt asuntoni ikkunasta, kuinka ensilumi on untuvaa jalkakäytävällä.

Teksti tavoittelee samastuttavaa ja todentuntuista ajankuvaa samalla tavalla kuin kaikki muutkin lukemani milleniaaliromaanit. Teoksen luettuani mietin, kuten muidenkin milleniaalikuvausten kohdalla, tässäkö tämä nyt oli? Odotin jotain enemmän, jälleen. Odotin ehkä, että tämä teos nyt löytäisi jotain mitä en ole lukenut muualta, mitä en itse ole ymmärtänyt.

Kolmikymppisten maailma kuvataan armottomana ja yksinäisenä. Lohtua tuovat sympaattiset videopätkät netissä ja haikailu nuoruuteen ja villeihin viikonloppuihin. Kaunokirjallista tyyliä rikotaan kuluneesti luetteloilla ja tuotemerkkilistoilla. Alepa mainitaan usein.

En ole psykiatri mutta voin diagnosoida

Päähenkilöä vaivaa masennus ja näköalattomuus. Hänen sosiaalinen kyvyttömyytensä on jo itsensä sabotoimisen tasolla. Akateeminen koulutus ei näy päähenkilön maailmankuvassa millään tavalla, vaan pelkistyy pelkäksi taustakuriositeetiksi. Mikään muukaan ei syvennä hahmoa: emme saa tietää hänestä mitään, paitsi ankean nykytilanteen, jossa hän on yksinäinen ja työtön Kalliossa. Päähenkilö hakee kyllä apua: hän yrittää saada toimeentulotukea ja etsiä terapeutin.

Tilanne on masentava noidankehä: päähenkilö ei osaa arvioida henkistä tilaansa – päähenkilö on sinut tilansa ja itsensä kanssa – päähenkilö ei osaa haaveilla, eikä laske rahaa ja rakkautta haaveiksi – päähenkilö ei kestä. Tämä ihminen nyt vain tarvitsee apua.

Haaveiden pitäisi olla ihmeellisiä. Työpaikasta haaveilu tuntuu tylsämielistä, matkustelu ja omistusasunto taas ovat päähenkilölle ulkopuolelta tulevia haaveideoita.

Olen aina uskotellut itselleni, että mikään ei ole helpompaa kuin saada töitä, käydä töissä ja ansaita rahaa. Se on niin helppoa, että minä en voi siitä haaveilla. Kuinka minä olen kuitenkin voinut epäonnistua siinä, mitä pidän kaikkein helpoimpana?

Lopulta hän ymmärtää, ettei ole työpaikkoja, joihin voisi vain mennä. Pohja on vaihtoehto. Tavallaan tämä kertoo siitä, että päähenkilöllä ei ole todellista kosketuspintaa huono-osaisuuteen tai edes työväenluokkaan. Kaikkien pitäisi tietää, ettei mihinkään työhön enää vain mennä. Korkeakoulutettuja ei oteta suorittavaan matalapalkkatyöhön, sillä heidän motivaatiotaan ja sitoutumistaan epäillään, varmaan myös syystä. Toisaalta monet sen kaltaiset alat vaativat oikeaa osaamista, kokemusta tai hyvää fyysistä suorituskykyä. En ollenkaan ihmettele, miksi vetelän oloista päähenkilöä ei palkattu muuttomieheksi.

Teoksessa hipaistaan isoja kysymyksiä, kuten lasten saamista. Päähenkilö tekee listan hetkistä, jolloin haluaisi olla isä. Pääasiassa hän ei halua olla isä. Aikuisuuden paineet ja vaatimukset ovat läsnä: Miksi koen huonoa omaatuntoa ja epäonnistumisen tunnetta siitä, että minusta ei tule koskaan asunnonomistajaa? Nämä ovat mielenkiintoisia aiheita, ja niissä olisi voinut päästä syvemmällekin. Etenkin isyyspohdinta on koskettavaa ja kaunista, valitettavasti se jää kuitenkin pintaraapaisuksi.

Mua vähän naurahdutti myös se, et jos tää olis naisen kirjoittama, tää olis 100% chicklit-hyllyssä, mut koska miehen, tää menee kaunokirjallisuuteen. (Nimimerkki Minna M. Goodreadsissa)

Miksi minulle tulee tästä mieleen kurjuuslarppaus

Päähenkilöllä on korkeakoulututkinto, mutta ei mitään kykyjä työllistyä. Kuitenkin häneltä löytyy kulttuurista pääomaa, jolla käydä Flow-festivaaleilla. Hän tiedostaa, että pikavipit ovat pahasta (ottaa silti). Hän matkustaa Berliiniin, matkarahoista ei puhuta. Taustasta ei kerrota mitään. Bileiden kasuaali huumeläppä ja muut havainnot eksotisoivat päihteidenkäytön sävyttämää elämää. Päähenkilö yltää suorastaan myyttisen spurgatoryn äärelle nukahtaessaan suihku päällä (ei kuitenkaan suihkuun, se olisi liiallista). Jälkeenpäin kiitetään lattiakaivoa yhteistyöstä (mikä on ihan hauskaa, myönnetään).

Se on minun henkilökohtainen tragediani eikä kuulu kenellekään muulle.

Näitä tragedioita ovat esimerkiksi epäonninen työnhaku ja potkut puhelinmyyjän työstä. Toimeentulotukea hakevalla henkilöllä ei kuitenkaan ole varaa tällaiseen yksityisyyteen, mutta sitä päähenkilö ei joudu kohtaamaan. Myös seuraava ajatus kertoo köyhyyden olevan hänelle itsestään selvästi vain outo, ohimenevä vaihe:

Minä olen hakenut töitä. Pian ostan itselleni mm. harvinaisia juustoja.

Kännykkä on romaanin maailmassa olennainen arkipäivän väline, ja netissä vietetään iltoja, luonnollisesti, sehän on milleniaalien tärkein harrastus. Tämän vuoksi työnhakuvälineenä käytetty tahmainen kone sossun aulassa tuntuu alleviivaavalta köyhyysmausteelta. Köyhyyskuvaus ei tietenkään voi ohittaa ruokaa. Useaan otteeseen käy ilmi, että päähenkilö haaveilee ruuasta. Alepassa hän pysähtyy unelmoimaan kanasta ja juustosta. Kotona hän laittaa riittoisaa linssikeittoa ja leipoo itse sämpylöitä. Seuraavanlaiset pikku yksityiskohdat saavat kuitenkin miettimään, onko tämä kaikki vain parodiaa:

Kotiin päästyäni syön paistopisteciabattani. Kaadan pullamaiseen leipään oliiviöljyä. En olekaan koskaan niin välittänyt mozzarellasta ja basilikasta.

Päähenkilö rinnastaa itsensä päihdeongelmaisiin miehiin, jotka varastavat kaupasta ja täyttävät sosiaalitoimiston lisäselvityspyyntöjä paremmin kuin koulutettu päähenkilö. Tämä kaikki tuntuu vähän absurdilta. Millä perusteella hampaaton spurgu kirjoittaa oikeaoppisen lisäselvityspyynnön, ja miksi päähenkilö ei sitä osaisi? Eikö hän koskaan ennen ole ollut sosiaaliturvan varassa? Miksi lisäselvitystä pyydetään? Kanssamilleniaalin tarinassa on taiteellisesti valikoituja aukkoja, jotka häiritsevät.

Päähenkilö kiinnittää usein huomiota miehiin, joilla menee ns. huonosti:

K-marketin kassajonossa edessäni seisoo mies, jonka ainoa ostos on paketillinen grahamlihapiirakoita. Maksaessaan ostoksensa mies kaivaa taskustaan purkkapussin. Hän avaa pussin ja vetää sieltä esiin Visa Electron -korttinsa. Olen mykistynyt innovatiivisuuden edessä. En ole koskaan tajunnut, että tyhjästä purkkapussista on lompakoksi.

Tässä kohtaa haluaisin kertoa päähenkilölle, että purkkapussi on luultavasti käytännön sanelema ratkaisu: velanperijät tai ryyppykaverit eivät vie lompakkoa, jos se näyttää purkkapussilta. Päähenkilön ajatukset luonnollisesti johtavat muualle. Hän olisi köyhänä paljon uskottavampi, jos design shopit eivät kuuluisi elämänpiiriin, ja niissä ei-toivotuksi itsensä tunteminen olisi itsestäänselvyys. Näin pienillä valinnoilla rakennetaan maailmankuvaa.

Mikäli huolellisesti brändättyjä purkkapussilompakoita olisi kaupan pikkuruisessa design shopissa, jossa joka toinen asiakas tuntee itsensä ei-toivotuksi vieraaksi, ne voisivat olla 20 euroa maksava pienen piirin statussymboli. Kassajonon verryttelyhousumiehen tärisevissä käsissä purkkapussilompakko viestii viikonlopussa juodusta työttömyysetuudesta ja metroasemien tuulikaapeissa käydyistä päämäärättömistä puhelinkeskusteluista. Minä ostan itselleni viisi kotimaista tomaattia eikä minulla ole aavistustakaan, miksi teen niin. Minun tekee mieli lihapiirakoita.

Köyhyyskuvausta on vaikea ottaa vakavasti. Ei kukaan oikeasti köyhä osta viimeisillä rahoillaan kotimaisia tomaatteja, vaan esimerkiksi lihapiirakoita tai muuta energiatiheää. Tässä on malliesimerkki siitä, kuinka keskiluokka kertoo köyhyydestä keskiluokalle.

Tämän on tietysti tarkoitus olla hauskaa. Näennäisesti samassa tilanteessa olevat täysin eri maailmoista tulevat henkilöt kohtaavat, ja toinen näkee toisen pelkästään oman kehyksensä kautta.

Kurjuus on retriitti Kalliossa

Yhtä lailla kuin katujen miehiin, päähenkilö vertaa itseään myös todella hyväosaisiin: deitti on ollut Balilla ja puhuu siitä sukupolvikokemuksena. Päähenkilö ei ole ollut, eikä ole samaa mieltä. Itsensä vertaaminen Balilla käyviin on liian heppoinen perusta minkäänlaiselle kritiikille. Yksinäisyydestäkin on vaikea pyristellä ulos, jos sabotoi naisten oma-aloitteiset lähestymisyritykset ja ghostaa kiinnostuneet.

Kalliossa voi törmätä kaikenlaiseen kurjuuteen, esimerkiksi siihen, että naapuri kuolee. Sattumus saa päähenkilön miettimään elämää ja kuolemaa. Kuolema tuntuu tulevan vastaan ensimmäistä kertaa, sillä siitä viriää ainoastaan kevyttä ja pinnallista ahdistusta omasta kuolemasta.

Flow-ranneke on saatu suhteilla, mutta koetapa selittää se diakoniatyöntekijälle, joka auttaa vähävaraisia. Päähenkilön kärsimys kulminoituu pitkähihaisen puseron pukemiseen päälle hellepäivänä. Olen entistä varmempi siitä, että tämän on tarkoitus olla parodiaa. Suhteet, joilla saa festarirannekkeita kielivät päähenkilön sosiaalisesta pääomasta. Jos päähenkilö ei olisi niin ahdistuksen rampauttama, hän kuuluisi etuoikeutettuihin. Ehkä tärkein pointti kirjassa olikin ensimmäinen sivu, jossa päähenkilö ei saa terapeuttia, vaikka yrittää. Lääkkeet on saatu, mutta se ei riitä toipumiseen. Vuokranmaksuun hän ei pysty, mutta sitä käsitellään kiinnostavana mysteerinä.

Oman paikan etsiminen on mielenkiintoinen ja ihan riittävä teema kaunokirjallisuudessa. Kaipaan kuitenkin tiettyä rehellisyyttä, etenkin autofiktiivisissä teoksissa. Kirjoittaja voi valita minkä tahansa tulokulman omaan elämäänsä ja kertoa itsestään, jolloin teoksen pihvi on nimenomaan kokemuksen välittäminen, autenttisuus, merkityksellisyys ja kerronnan taito. Pikkunokkelaa eri suuntiin neppailevaa ironisointia höystettynä valikoiduilla köyhyysefekteillä yhdessä etuoikeuksien kertomattajättämisen kanssa on puuduttava lukea. Kuulostanko boomerilta, jos alan vaatia itseä suurempaa aihetta romaanitaiteeseen? Missä edes rehti työnvieroksunta sen sijaan, että leikitään kelkasta pudonnutta? En minä kiistä, etteikö tämän teoksen päähenkilö olisi oikeasti köyhä. Hetkellinen kurjuus, jossa vertailukohtana on elämä, jossa harvinaisten juustojen syöminen oli normaali asia, on kuitenkin eri juttu kuin huono-osaisuus. Oikeanniminen kaupunginosa ei riitä. Ja nimenomaan huono-osaisuudella teoksessa flirttaillaan: verrataan itseään rantojen miehiin ja haaveillaan salaa lihapiirakkamiehen innovatiivisuudesta, joka pohjautuu selviytymistaisteluun, jota ei nähdä.

Teoksen viesti tuntuu olevan, että päähenkilö ei ansaitse tätä ja näin hänellä silti menee. Ehkä todellinen tragedia onkin keskiluokan kelkasta putoamisen uhka: voit menettää ne juustosi ja pudota maailmaan, jossa saatat joutua luopumaan vanhoista haaveistasi ja yksityisyydestäsi. Se maailma on ahdistava paikka, ja sinne kuuluvat vain katkokävelevät päihdeammattilaiset ja huumeveikot, en ainakaan minä, etkä sinä rakas keskiluokkainen lukijani.

2 kommenttia artikkeliin ”Tosi raffi sukupolvikokemus

  1. ”Kuulostanko boomerilta, jos alan vaatia itseä suurempaa aihetta romaanitaiteeseen?” Et, itsekkyyden ei pitäisi olla minkään sukupolven tunnusmerkki, mutta niin trendi vain toistuu beat-kirjailijoista autofiktioon. Kyllästyttää jo vähän tämä minämuotoisen esseen ja autofiktion buumi ns. vakavammassa suomalaisessa kaunokirjallisuudessa.

    En pitänyt tästä kirjasta pitkälti luettelemistasi syistä. Joskin köyhyyden teeman sijasta painotin omassa lukukokemuksessani ennemmin masennuskuvausta, jollaisena se on mielestäni täsmällinen mutta ohut. Köyhyys ja työttömyys ovat sitten sairauden sivutuotteita.

    Tykkää

    • Minua oikeastaan kiehtoo tämä nykyinen autofiktiobuumi. Mutta voi olla, että minulla on vain liian kovat odotukset, että itsekeskeisestä havainnoinnista voisi nytkään syntyä mitään mielenkiintoista. Milleniaalina tykkään lukea milleniaalikokemuksista. Harmi vain, että teokset ovat kaikki suht samanlaisia ja samanlaiselle yleisölle. Tavallaan uskon, että mahdollisuuksia on. Rakkaus niinku ja Paperilla toinen on vielä lukematta.

      Masennuskuvaustahan tämä on, ja ohutta sellaista. Itse en saanut siitä hirveästi irti, se jäi taustalle. Köyhyysteema lipsahti minulla tähän vahingossa, varmaan siinä kohdassa, kun päähenkilö vertasi itseään päihdeammattilaisiin.

      Tykkää

Vastaa käyttäjälle kangasvalo Peruuta vastaus

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s