Ville Viikingin on kuoltava

Ossi Nyman: Patriarkaatti, 2019

Tartuin Patriarkaattiin ennakkoluuloisena. Naisten murhaamista, miten mielikuvituksetonta ja tarkoitushakuista! Ja nimi kuin maalitaulu. Raakuuksista huolimatta tästä ei suurempaa mediakohua syntynyt, kuten Nymanin esikoisesta, Röyhkeydestä. Onhan se, ettei joku halua mennä töihin sentään paljon ikävämpää kuin ihan perus murhahommat.

Romaani kuitenkin tempaisi mukaansa samantien. Kuvitin mielessäni reittiä Sodankylästä Rovaniemen linja-autoasemalle, legendaariseen Pub Tupsuun ja siitä Kemijoen rantaan. Rannasta kuljetaan päähenkilö Maurin, nuoren viinaanmenevän poikamiehen, asunnolle Kellonsoittajankadulle, luulen. Kertoja kuvailee paikan niin tarkasti, että uskon päähenkilön asuvan jo puretussa pienessä jälleenrakennuskauden aikaisessa keltaisessa puukerrostalossa ihan kirkkoa vastapäätä. Tästä on lyhyt matka rautatiesillalle ruumiinpiilotuspuuhiin. Keskustan kohdalla Kemijoki virtaa vauhdilla, ja pian rautatiesillan jälkeen Kirkonjyrhämän edustalla on yli kahdenkymmenen metrin syvänne, jonne ruumiinkappaleet voisivat hävitä ikuisiksi ajoiksi.

Nymanin tyyli on tunnistettava. Yksinkertaisuutta tavoitteleva kieli ja naiivi kertojanääni kuvaavat tapahtumia tarkkuudella, joka menee ihon alle. Havainnoissa on toisteisuutta, mutta se tuntuu luontevalta, sillä näinhän ajatus usein toimii. Teos jakaantuu kolmeen osaan, kolmeen eri vuoteen eri vuosikymmenille. Kahta ensimmäistä osaa lukija pitää totena, kolmas alkaa hämmentää keitosta, vähän kuten Röyhkeydessäkin.

Teoksen luettuani olin luovuttaa sen tiheyden edessä. Mistä lähtisin tulkinnassani liikkeelle? Nymanin kieli on tiivistä ja paikoin jokainen virke tuntuu merkitykselliseltä. On paljon mahdollisuuksia, joihin tarttua: ensimmäisenä sarjamurhaajat ja pop-kulttuuri. Mauri kommentoi tunnettujen sarjamurhaajien toimintaa ja kertoo pitkästi häntä koskettaneista elokuvista. Tämä on selkeästi puuduttavinta teoksessa. Toinen mahdollisuus on naisviha, joka väijyy paitsi väkivaltakohtausten myös teoksen naiskuvan taustalla. Naiset on kuvattu taitavasti ja sarjamurhaajaprofiiliin osuvasti. Naiset eivät äitiä lukuunottamatta saa ääntä ja armeijakaverin etunimikin jää pimentoon. Mauri muodostaa suhteen Tanja -nimisen naisen kanssa, mutta on luettavissa, että Tanja kuvastaa Mauria itseään ollen se vihattu feminiininen puoli. Kolmas mahdollisuus on tutkia fiktion kierteitä ja Nymanin epäluotettavaa kertojaa. Tämänkin teoksen loppu herättää aika perustavanlaatuisia kysymyksiä siitä, mitä todella tapahtui. Neljäntenä vaihtoehtona on tarttua teoksen mieskuvaan. Päätän lähteä liikkeelle tästä, sillä tapa, jolla Patriarkaatti käsittelee mieheyttä, on armoton.

Miehiä ja ihmisiä

Romaani alkaa, kun Mauri pääsee armeijasta. Bussimatkalla Sodankylästä Rovaniemelle hän havainnoi hirvaita, jotka kuohitsemisen jälkeen muuttuvat laiskanpulskeiksi ja lihaltaan hyvänmakuisiksi. Miehet ja naiset vertautuvat usein toisiinsa, mutta myös sekoittuvat, ja molempien piirteitä on löydettävissä toisesta. Läpi koko teoksen saamme lukea kasuaalia piikittelyä stereotyyppistä mieskäsitystä kohtaan. Osansa saavat myös Suomalainen Kirjakauppa ja Miina Supinen.

Tapahtumat kerrotaan päähenkilö Maurin näkökulmasta. Ajatuksia kuvataan pikkutarkasti Nymanille tuttuun tapaan. Teos sisältää metafiktiivisiä tasoja, joissa se kommentoi itseään, esimerkiksi Maurin divarivisiitti on täynnä kommentaaria, joka osuu Patriarkaatin tapahtumiin, kuitenkin sen verran ylimalkaisesti, ettei lukija pääsee päättelemään paljon mitään. Syvälle metatasolle siirrytään myös, kun Mauri alkaa puhua Kaisan puolisosta. Röyhkeyden lukeneet tunnistavat kuvauksesta sen päähenkilön, jonka hahmossa on paljon yhtäläisyyksiä kirjoittajaan itseensä. En ole varma, kuinka tarpeellista tämä on, mutta kontekstista ilmenee, että havainto on yksi tapa osoittaa maskuliinista alemmuutta. Maurin käy Kaisan miestä sääliksi, mutta ei myötätuntoisella tavalla, vaan pelkoa ja inhoa herättävällä tavalla. Samassa tilanteessa Mauri huomaa Tanjan. Myöhemmin Kaisan puoliso kertoo kirjoittavansa kirjaa sarjamurhaajasta, ja että mieskirjailijan on tehtävä miespäähenkilöstä seksuaalimurhaaja, jotta välttyisi naisvihasyytöksiltä. Ja sitten Kaisan puoliso paljastaa kirjansa nimen ja naurahtaa, kuin se olisi hänen ja Maurin välinen sisäpiirivitsi.

Seksuaaliset mielikuvat muista ihmisistä ovat kerronnassa yleisiä ja teoksessa puhutaan paljon pornosta. Naisia havainnoidaan ruumiillisina olentoina ja verrataan usein lihaan. Seksuaalinen tyydytys jää useimmiten saavuttamatta, varsinkin toisen (elävän) ihmisen kanssa. Maurin ajatusmaailmaa leimaa yleisesti elämässä epäonnistuminen, eikä hän tunnista itsessään yhtään kunnioitettavaa ominaisuutta. Hän uskoo olevansa onnellisempi kuolleena, sillä on liian kiltti ja antaa ihmisten käyttää itseään hyväkseen. Tästä saamme vain Maurin oman sanan, sillä kohtaamiset ihmisten kanssa johtavat yleensä murhaamiseen, seksuaalisiin mielikuviin tai outoon sympatian ja inhon yhdistelmään. Mauri saa nautintoa tuskasta ja kärsimyksestä ja on jo varhain ymmärtänyt oman inhottavuutensa.

Teoksen monikerroksisuus alkaa kuoriutua auki pornon katselun kautta. Mauri asettuu naisen rooliin, kuvittelee olevansa alistettu ja saa siitä tyydytystä. Myöhemmin hän lukee lehtijuttua jääkiekkoilijasta ja kuvittelee olevansa isänsä kanssa hallilla. Kerronta liukuu varkain rakentamaan kuvaa aidosta muistosta. Päähenkilön kuva on taitavasti rakennettu kuilu, pyörryttää kun sinne katsoo.

Antisankari nousee kellarista

Mauri muistuttaa dostojevskiläistä kellariloukon asukkia. Kohtaamiset toisten ihmisten kanssa menevät pieleen ja herättävät Maurissa usein negatiivisia tunteita. Ne voisivat olla myös eristäytyneen miehen mielikuvituksen tuotetta, sillä tapahtumat saavat välillä absurdeja ja unenomaisia käänteitä, eikä millään tunnu olevan seurauksia. Menneisyyden tapahtumiin viitataan aika pinnallisesti, eikä Maurin ajattelusta saa selkoa, onko hänellä ollut osuutta niissä, saati ovatko ne edes tapahtuneet. Kohtaamiset muiden ihmisten kanssa kerrotaan lukijalle takautuvasti Maurin muistista ja silloin, kun lukija pääsee kohtaamaan ihmisiä Maurin kanssa, ei kommunikaatiota hahmojen välillä juuri tapahdu, vaan Mauri on useimmiten hiljainen vierestäkatsoja.

Mauri saa tilaa selittää ja pitkät selostukset elokuvista näyttävät tämän patriarkaatin uhrin ironisen aseman: mies saa selittää omaa tulkintaansa sivukaupalla, kun väkivallan kohteena olevat naiset eivät saa sanoa oikeastaan mitään. Mauri kuitenkin tuntee itsensä kyvyttömäksi kommunikoimaan ja häpeää itseään.

Armeijakaverin murha lähtee liikkeelle pieleen menneestä eroottisesta tilanteesta. Jälkeenpäin Mauri kuitenkin tuntee jopa kateutta kuolleen rauhaa ja vapautta kohtaan. Jollakin tavalla hän kokee tehneensä palveluksen. Mauri tuntee syyllisyyttä, mutta pitää tunnetta abstraktina konseptina ja vertaa tappamista tavaran varastamiseen kaupasta. Mauri ei kuitenkaan tunnu ihmisvihaajalta. Naisten tappaminen on hänelle luontevaa puuhastelua ja tapa kokea läheisyyttä. Mutta onko Mauri tunteeton psykopaatti? Välillä tuntuu, että hän tahtoisi ihmisille pelkkää hyvää. Hän tuntee ikäviä tunteita tappaessaan hyönteistä ja kuvittelee pehmoleluille sielunelämän. Hän ajattelee, ettei pystyisi satuttamaan ihmistä. Myötätunto risteilylaivan viinanostajia kohtaan on jotenkin hellyyttävää. Ensimmäisen uhrin kanssa Mauria hermostuttaa, mutta kymmenen vuotta myöhemmin hän arvioi tilannetta täysin ulkopuolisen silmin, neutraalilla vääjäämättömyydellä.

Miksi Mauri ei onnistu miehen roolissa tai normatiivisessa elämässä vaan jää sivustaseuraajaksi? Kehitystä voidaan psykologisoida puuttuvalla isällä tai isäpuolen lapsensa edelle asettaneella äidillä. Mauri ei onnistu olemaan se mies, jota hän kokee yhteiskunnan ja naisten haluavan. Normatiivinen ydinperhekonsepti on kaukainen, ja miehen rooli saavuttamaton ja ahdistava. Mauri haaveilee perheestä ja roolista, jolle ei ole edes sanaa: saada olla lapsi tai ystävä tai jokin. Perinteisen mieheyden tunne vahvistuu viimeisessä osassa, sillä Tanja on raskaana. Kerrontaa leimaa kuitenkin outo ulkopuolisuuden tunne, joka syntyy pitkälti dialogin ja hahmojen välisen kommunikaation puutteesta. Mauri toimii yksin, Tanja on vain paikalla. Ultraäänitutkimuksessa Mauri katsoo Tanjan esiin pilkottavaa häpykarvoitusta, sillä kohdun rauhan häirintä tuntuu sopimattomalta. Sikiö saa vielä olla rauhassa, hänellä ei ole elämisen painolastia.

Mitä patriarkaatti tekee ihmiselle?

Onko Mauri passiivinen vätys vai kylmähermoinen alistaja? Tämä tuntuu olevan kamppailu, jota Mauri käy. Maskuliinisuutta on osoitettava, ja jos se ei onnistu elävien naisten kanssa, on niistä tehtävä vastaanottavaisia, muokattava heidät sopiviksi. Naiselle passiivisuus on sallittua, usein jopa toivottavaa. Miehellä se on perinteisesti ollut vastenmielinen ominaisuus. Naisen tulisi olla viaton, ja jos nyt on tullut seikkailtua niin ainakin katua ja hävetä, mutta mies ei saa olla naiivi, eikä näkyvä häpeäminenkään ole toivottua. Jo Röyhkeydessä miespäähenkilö toivoi voivansa vain elää lapsen lailla, tuntematta häpeää tai velvollisuutta työhön. Ajatus muistuttaa Aino Vähäpesolan Onnenkissasta, jossa vallataan passiivisuus takaisin ja muutetaan se vallankumoukselliseksi. Tämä koskee kuitenkin vain naisia. Mies ei pääse roolistaan eroon, ei edes Onnenkissassa.

Ville Viikinki on pörröinen, valkoinen otus, joka edustaa punaiseksi brändättyä laivayhtiötä. Ville Viikingin maskuliinisuutta henkivästä nimestä huolimatta hahmon sisältä paljastuu nuori nainen, jonka Mauri kohtaa risteilyllä. Nainen päätyy Maurin uhriksi. Naisen vammat muistuttavat Ted Bundyn tekosia, mutta ovat oikeastaan patriarkaatin synnyttämiä. Mauri samaistuu pornon naisiin, mutta vihaa naista itsessään. Tätä naista tapetaan koko teoksen ajan, ja lopun eskapismi E.T. -elokuvaviitteineen antaa ymmärtää Maurin päässeen jollain tapaa ehkä vapaaksi sukupuolinormien kahlitsevasta dualismista.

Nainen oli aina kokonaan nainen, mutta mies oli aina nainen ja mies samassa ruumiissa. Kukaan ei ollut YY. Ei ollut olemassa sellaista ihmistä, joka olisi kokonaan mies, mutta oli olemassa ihmisten luoma mielikuva tosimiehestä ja se mielikuva oli yrittänyt muuttua väkivalloin lihaksi jo monen tuhannen vuoden ajan. (Patriarkaatti, 185.)

Viimeinen osa niveltyy unenomaisen saumattomasti yhteen edellisen osan kanssa ja kulkee Mauno Koiviston hautajaisten tahtiin. Presidentti Koiviston hautajaisten pikkutarkka selostus rinnastaa tapahtuman elokuvajuoniin, joita kuvattiin aiemmassa osassa. Hautajaisten lomassa kerrotaan tarinoita Jeesuksesta, Joosefista ja Mariasta. Aiemmin olemme lukeneet kuvauksia todellisten sarjamurhaajien toimintatavoista. Patriarkaatti koostuu yhtä lailla suurista, suosituista ja toistetuista kertomuksista, kuin yhden Maurin elämästä ja suhteesta naisiin. Näin toimii myös todellisen maailman patriarkaatti. Lopussa Maurin ja Tanjan omat tarinat sulautuvat yhteen.

Presidentti Koiviston kuoltua puhuttiin viimeisen veteraanin lähdöstä. Tämä näkökulma mainitaan myös Patriarkaatissa. Nyt politiikkaa tehtäisiin vain sotien jälkeisten sukupolvien voimin. Koivisto kuvataan todellisena valtiomiehenä, joka saavutti tavoitteensa ja johti kansaa. Viekö viimeinen veteraani mukanaan vanhan mieskäsityksen hiljaisesta kärsijästä ja maskuliinisten performanssien esittäjästä, juopottelevasta raskaan työn raatajasta? Kuka on uusi lapsi, joka syntyy ja millaiseen maailmaan hän syntyy?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s