Tytöistä, varpusista ja äijämeiningistä

Kesällä luin paljon. Tässä pienet ja nopeat muutamasta mieleenjääneestä:

Emma Cline: Tytöt, 2016

Hippikesä ja amerikkalainen 1960-luku eivät ole kiinnostaneet minua yläasteen jälkeen, mutta tartuin kirjaan siitä huolimatta, sillä nimen ohella takakansiteksti paljasti sen kertovan ensisijaisesti tyttöydestä.

dav

Tyttöjä laiturilla

Päähenkilö on 14-vuotias Evie, joka karkailee tavallisesta elämästään karismaattisen Russelin johtamaan kulttiin, joka elää syrjäisellä ranchilla vapaan rakkauden ideaalien mukaisesti. Pitkin teosta kertoja huomioi pieniä vihjeitä siitä, mistä pitäisi tietää asioiden olevan vinksallaan, ja juuri tämä vinksahtaneisuus, sen hyväksyntä ja yhteys tyttönä kasvamiseen kiehtoi minua. Kun lopputapahtumiin johtava syöksykierre alkaa, on liian myöhäistä. Tai sitten liian myöhäistä on ollut alusta asti.

Teksti yllätti tarkkanäköisyydellään. Kuvaus tyttönä olemisesta ja omaksi itseksi kasvamisesta  – ja ennen kaikkea niiden vaikeudesta – on teoksen parasta antia. Charles Mansonista inspiraationsa saanut kultti jäi kuitenkin etäiseksi taustanäyttämöksi. Luin silti ranchilla tapahtuvat kohtaukset mielenkiintoisena kuvauksena karismaattisen ja manipulatiivisen johtomiehen toiminnasta seuraajiensa, nuorten tyttöjen näkökulmasta, ja siitä, kuinka tämänkaltainen dynamiikka heijastuu tyttöjen keskinäisiin suhteisiin.

Mielenkiintoinen huomio tyttönä kasvamisesta on huomatuksi tuleminen projekti. Tytön on opittava olemaan huomion kohde ja tavoiteltava sitä kuin se olisi ainoa tapa selvitä hyvään elämään. Huomatuksi tuleminen sisältää oikeanlaisen ulkonäön, ja tekniikat sen ylläpitämiseksi, oikeat tavat ilmaista itseään poikien seurassa ja erityisesti oikeat tavat miellyttää ja suostua. Päähenkilö Evie miettiikin, mitä pojat tekevät sillä ajalla, joka tytöiltä kuluu tämän kaiken opetteluun. Käyttävätkö he sen omaksi itsekseen kasvamiseen?

Tämä on romaani, jota olisin halunnut lukea lisää.

Äijät merellä

Luin keväällä kovasti kehutun norjalaisen kirjailijan Morten Strøksnesin Merikirjan. Jo aivan alussa minua arvelutti teoksen idea – ollaan unelmoitu jäähain pyydystämisestä ja nyt se on päätetty toteuttaa. Koko ajatus on ristiriidassa teosta läpileikkaavan merta kunnioittavan eetoksen kanssa, ja olinkin melko varma, että tässä piilee jokin ympäriinsä pyörähtävä juonikuvio. Ei piillyt, äijät tosissaan ajelevat moottoriveneellä vuonossa ja saalistavat satoja vuosia elävää hienoa otusta.

dav

Merikirja

Teoksen parasta antia oli mereen liittyvä mytologia ja merentutkimuksen historia. Kun on katsellut Attenboroughin Sinisen Planeetan, kuvituskin on mielessä valmiina. Se saaliiksi saamisen tarve ei vain sopinut tähän.  Mitä luimme kerran -blogissa on ärsyynnytty samasta asiasta ja liitetty teos osaksi mieskirjallisuuden perinnettä, ja huomaan olevani täysin samaa mieltä.

Maailmanloppu ja luontoidylli

Pauli Tapio: Varpuset ja aika, 2017

Pauli Tapion esikoinen Varpuset ja aika on temaattisesti ehyt kokoelma runoja. Mukana on niin muotokokeiluja kuin päiväkirjamaista havainnointia. Hallitsevimmat ovat nykyhetket, joita varjostaa pakolaiskriisi ja vääjäämättömästi lähestyvä maailmanloppu. Suhde aikaan ja historiaan on mielenkiintoinen: teos sisältää viittauksia historiallisiin tapahtumiin, kuten Tshernobylin ydinvoimalan räjähdykseen 1986, toisaalta usein läsnä on vain toistuva nykyhetki ja ajattomuuden kokemus.

Ensimmäisen maailman arkipäiväisyydet rinnastuvat otsikoihin Välimereltä, joissa kerrotaan hukkuneista pakolaisista. Teloitukset ja kuolema vetävät lukijaa syvällä, ehkä hieman tarkoitushakuisilta tuntuvin keinoin. Varpuset visertävät läpi rivien, ja lopun kohtaus Kuopion torilla jää vahvasti mieleen.

Talouden kasvu rinnastuu runominän rahattomuuteen. Teos aloitetaan päiväkirjamaisilla riveillä runominän nykytilanteesta ja veloista. Pidin tästä, se toi intiimiyttä muuten jopa valistavalta tuntuvaan kokonaisuuteen. Pienet arkipäiväisyydet ovat kuin varpusia: aina ja kaikkialla muistuttamassa itsestään ja parhaimmillaan maadoittamassa meitä (ihan hyvään) todellisuuteen. Teoksessa tämä muodostaakin keskeisen kontrastin globaalien kriisien kanssa.

Haluaisin joskus lukea runoja ilman temaattista melankoliaa ja pakko-oireita. Tämä kokoelma ei valitettavasti ole sellainen. Paikoin Teksas, sakset mieleentuova numerojärjestyksessä etenevien säkeiden osuus on puuduttava. En viihdy tässä maailmassa.

dav

Pakko-oireita ja muotokokeiluja

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s