Paperi T: Post-alfa, 2016.

Kuulin Paperi T:n musiikkia ensimmäisen kerran epämääräisissä kotibileissä Länsi-Tuirassa. Surumielisen näköiset naiset soi loppuillasta, kello neljän paikkeilla aamuyöllä. Olin jo lähdössä kotiin, mutta jäin kuuntelemaan. Painoin muutaman säkeen mieleeni, että saan aamulla googlattua.

Lopputulos: tykkäsin Paperi T:n musiikista.

Heinäkuussa lainasin Post-alfan kirjastosta aivan sattumalta ja suunnittelematta. Sen mustat sivut olivat hyvää rantalukemista kirkkaassa auringonpaisteessa. Ensimmäiseksi huomion tietysti kiinnittikin visuaalinen ilme. Teoksessa on mustat sivut ja valkoinen teksti. Ei pisteitä, eikä isoja alkukirjaimia.

Räppihahmo kriiseilee

Runojen puhuja on räppihahmo, palkittu muusikko ja kriiseilevä mies. Säkeet rakentuvat kohtalaisen banaalin sanaston varaan: on pakastepitsaa, yksiö Kalliossa ja muuta postmodernia urbaania rappioromantiikkaa. Säkeissä niskaan hengittelevät kuolevaisuus, ahdistus ja väkivalta.

Otsikko on tulkittu vastineeksi valtavirtaräpin alfauroshegemonialle (ks. Cheek). Mieheys on rooli, jonka täyttäminen on haastavaa ja toisinaan vastenmielistä.  Maskuliinisuuden kriisi liukuu minuuden kriisiksi: runoissa kriisi manifestoituu – tai sitä yritetään ratkaista postmodernein keinoin. Puhujahahmo liittää tarkastelun alla olevaan minuuteen kulutushyödykkeitä. Havainnointi aiheen ympärillä on hektistä ja hapuilevaa:

muutan ympyrätalon s-marketin pakastealtaaseen / teininä olin hernemaissipaprikaa

Identiteettikriisiin liittyy myös taiteilijuus. Teoksessa on paljon elementtejä, jotka ovat tuttuja miestaiteilijoiden tunnustuskirjallisuudesta (ks. Henrik Tikkanen). Näitä teemoja ovat esimerkiksi päihteet, ahdistus ja keskinkertaisuudella flirttailu.

Ajankuvaa älykkökaapista

Teosta on kiitelty osuvasta ajankuvasta. Mitä ajankuvaan on poimittu? Arkipäivää, intertekstuaalisia viittauksia (tuttuja myös biiseistä) ja luetteloita. Luettelot ovat varsin käytetty tyylikeino postmodernistisessa runoudessa, sillä ne korostavat tehokkaasti aihetta tai teemaa. Esimerkiksi Harry Salmenniemi luettelee lääkkeitä teoksessaan Teksas, sakset. Luetteloista löytää usein myös tuotemerkkejä, jolloin kirjallisuudentutkija saattaa lähteä laukalle kuluttajuuden, minän rakentumisen ja vieraantumisen käsitteen kanssa. Post-alfassa luetteloidaan hyviä paikkoja tehdä itsemurha. Paikkoihin kuuluu mm. eri nettifoorumeita, -ryhmiä ja brändiesineitä. Paikkojen joukossa on myös hetkiä, jolloin puhuja on kokenut itsensä haavoittuvaiseksi.

Teoksessa puhuu arkinen ääni. Pienet kirjaimet ovat tyylivalinta, joka voi viitata esimerkiksi kokemuksen tasapaksuun merkityksettömyyteen, jossa mikään ei pysäytä virtaa tai nouse merkityksellisemmäksi toista. Toisaalta tekstin muoto antaa lukijan lukea rivejä omalla rytmillään ja tehdä omat merkitysvalintansa.

Runoissa pidin suoruudesta ja tarkasta ilmaisusta. Sanat on valikoitu huolella ja painottaen, ja niiden monimerkityksisyys kiehtoo.

”Älykköräppäri jäi mensan tuulikaapissa jumiin” mutta oliko hän menossa sisään vai tulossa ulos? Onko räppäri älykkökaapissa vai älykkö räppärikaapissa?

Ironia syö ilmaisuvoiman

Teoksen heikkoutena pidän itsetarkoituksellisen tuntuista itseironiaa. Ironia on hyvä tehokeino, mutta tässä se etäännyttää kokijaa ja lukijaa, mikä syö Paperi T:n tekstien ilmaisuvoimaa. Runojen vahvuus kuitenkin on henkilökohtaisen välittämisessä, jolloin ironinen etäisyys tuntuu suojamekanismilta. Maskuliinisuuteen yhdistettävä herkkyyden pelko ja avautumisen vaikeus ovat luettavissa rivien välistä. Post-alfa on ehkä vielä jonkinlaisessa välitilassa kriisiytyneen maskuliinisuutensa kanssa. Kappaleiden sanoituksissa puhuja on lähempänä – läsnä – ja välittää kokemukset suoraan kuulijan ihon alle. Post-alfa ei yllä samaan muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Puhuja on paljaana, mutta murtumia ei avata, vaan palataan pinnalle pakastepitsakriiseilyyn Kalliossa.

Teoksessa itseironia ja vakavastiotettavuus kohtaavat tavalla, joka tukahduttaa huumorin ja tekee vilpittömän paljauden vaikeasti löydettäväksi.

mulla on kaulassa tommy tabermannin luut
niin paljon sua rakastan [s.61]

Runous ja räppi

Onko tätä teosta tehty luettavaksi hiljaa yksin? Toimisiko tämä paremmin räppinä? Esimerkkinä teoksen kielileikit ja -kokeilut, jotka ovat yksinkertaisia, eivätkä anna kokonaisuudelle kovinkaan paljoa lisäarvoa, mutta voisivat yhdessä sävellyksen kanssa toimia täydellisesti. Paperi T:lle on tavallaan luonnollinen jatkumo siirtyä kirjoitettuun ja painettuun lyriikkaan. Miksi ei, mutta tämä tuntuu ylittäneen julkaisukynnyksen vain, koska kirjoittaja on räppäri.

”Lukematta paskaa” -kriitikoille sanoisin, että tämä on runoutta, lukekaa pois. Tätä oli mukava puida ja pilkkoa, se on tärkeä ominaisuus – se tarkoittaa, että teoksessa on syvyyttä ja ulottuvuuksia.

Ihmiset, jotka eivät lue runoja, lukevat tätä. Julkaisusta on nyt kaksi vuotta. Muistetaanko tämä vielä, luetaanko tätä?

Kokoelman päättävä kaksirivinen pysäyttää hetkeksi ja saa selailemaan tekstejä uudestaan. Pidätän hengitystä, mutta en pääse syvemmälle.